Kotini on surullisen kuuluisa jo PRF:n vapaaehtoistenkin keskuudessa. Vanha nainen asuu maaseudulla ränsistyneessä talossa lian ja kaaoksen keskellä lukuisten koirien kanssa. Aina silloin tällöin talolla vieraillaan ja joskus mummo suostuu antamaan koiria pois, mutta usein yritykset ovat tuloksettomia ja avuntarjoukset kaikuvat kuuroille korville. Mummo saattaa myös hukuttaa koiranpentuja sen sijaan, että luovuttaisi ne tarhalle. Koirat ovat villiintyneitä ja tottelevat vain mummoa, joten kiinniottaminen on hankalaa ilman omistajan apua.
Tällä kertaa mummo kuitenkin ehkä itsekin ymmärsi koiria olevan liikaa ja luovutti 16 niistä tarhalle, joista 11 oli pentuja. Minä olin yksi onnekkaista ja pääsin turvaan Mazas Draugasin tarhalle. Ystäväni ovat myös täällä, ja yhdessä olemme valmiit nyt etsimään omia kotejamme. Jaan häkkini reippaan nartun kanssa ja olisikin hyvä, jos kotona olisi minulle kaveri odottamassa, että saisin tarvittaessa otettua tukea minua jännittävien asioiden kohtaamiseen.
Vaikka olenkin arka uusia ihmisiä kohtaan, lämpenen nopeasti ja kiinnyn minulle tuttuihin ihmisiin. Yhä joskus säikähdän äkillisiä liikkeitä ja joskus piiloudun nurkkaan, jos maailma tuntuu liian suurelta. Kuitenkin nykyään heilautan häntääni, kun tuttu ihminen tulee häkkini viereen. Tarhalla kävi myös Pet Rescue Finlandin vapaaehtoinen, joka tuli häkkiini katsomaan juuri minua. Pujahdin pikaisesti koppiini ja kurkistelin sieltä turvapaikastani uutta ihmistä. Uskalsin kuitenkin tulla ottamaan herkun kädestä.
Herkän kuoreni takana on lempeä sydän ja toive omasta kodista. Helppo ei taival ehkä tule olemaan, mutta kun jonain päivänä saisin köllähtää oman ihmiseni kainaloon, en paremmasta osaisi uneksia. ♥
