Olen Jukis, harmaahapsinen herra. Olen juuri ja juuri ylittänyt seniori-iän, mutta näytän vanhemmalta kuin olenkaan. Liekö edellinen elämäni aiheuttanut minulle niin paljon stressiä, että harmaannuin kauttaaltaan näin aikaisin.. Mutta onneksi sain mahdollisuuden ja pääsin tähän adoptio-ohjelmaan!
Edellinen elämäni ei siis ollut kovin mairittelevaa elämää, jos sitä voisi edes elämäksi kutsua. Elelin lahonneessa koirankopissa, ja minut jätettiin ruokkimatta. Tämä on surullista, mutta edelleen joissain Liettuan kylissä eläimistä huolehtiminen on tätä luokkaa ja meistä eläimistä tulee vastuuttomien omistajien panttivankeja. Miksi he edes haluavat pitää eläimiä? Sitä minä en valitettavasti osaa kertoa.
Minut siis onneksi otettiin tarhalle turvaan, odottamaan uutta elämää. Ja voin kertoa, että olin erittäin pelokas ja minua ei oltu sosiaalistettu laisinkaan. Mutta päivä päivältä minä rohkaistuin ja voi juku-Jukis kuinka olenkaan kehittynyt! Edelleen minussa näkyy menneen elämäni jälki, mutta olen todella kiinnostunut kaikista ihmisistä, myös lapset saavat ulkoiluttaa minua. Haluan huomiota ja tulla silitetyksi, mutta toisinaan sisälläni käy kamppailu: uskallanko luottaa? Saatan tällöin vetäytyä, mutta yleensä tulen kutsusta uteliaana takaisin ihmisen luo. Ehkä minua on joskus kaltoinkohdeltu, sillä tämä selittäisi, miksi joskus säpsähdän ja väistän kosketusta. Perusluonteeltani olen leikkisä, iloinen ja helposti lähestyttävä. Eli en siis todellakaan mikään mahdoton tapaus! Mutta on muistettava, että on aina mentävä koiran ehdoilla – pakolla sosiaalistaminen tekee vain hallaa. Silitellään sen verran kuin minusta tuntuu mukavalta. ♥
Tarhaympäristössä olen hiukan levoton. Tarhalla oleminen voi olla koirille stressaavaa ja olisikin huippua, jos pääsisin tasaamaan hermostoani leppoisaan kotiin pian. Ulkoillessa tämä näkyy myös sinkoiluna ja minun on hankala rauhoittua. Kun minulle antaa aikaa, niin alan pikkuhiljaa rentoutumaan, eikä minun tarvitse olla vieterinä vouhottamassa sinne sun tänne. Omistajani olisi siis hyvä opetella rauhoittamaan minua, jotta ulkoilusta tulisi meille molemmille mieluisaa. En juurikaan välitä muista koirista tai ota kontaktia, elleivät he möykkää minulle. Minusta voisi siis tulla oikeassa ympäristössä oikeinkin mukava lenkkeilykaveri. Täällä on vaan niin paljon kaikkea koko ajan, niin en pääse täysin levolliseen mielentilaan.
Videoni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikesta kokemastani huolimatta (mitä kaikkea se onkaan sisältänyt…) en ole menettänyt toivoani, vaan vipellän ja touhotan iloisena sekä uteliaana. Uuden kodin olisi hyvä kuitenkin panostaa myös rauhoittumiseen: joskus vipellys ja vouhottaminen voi myös kertoa ylivirittyneisyydestä. Uskon myös sopeutuvani monenlaisiin kokoonpanoihin, kunhan minulla on mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaani aina kun sitä tarvitsen. Mutta summa summarum: minusta saisi varmasti aivan ihanan kotikoiran, iloisen hännänheiluttajan, päivien ilostuttajan. Voijuku, mikä onnen päivä se onkaan, jos joskus hakemuksen saan…
Sitä odottaen ja häntää epätoivoisesti heiluttaen,
– Jukis. ♥
