Vaeltelimme sellaisen minipienen kylän laidoilla. Kylän nimi oli Vaskai ja ihan hassusti, juuri sillä alueella Pet Rescue Finland ja paikallinen yhdistys Mazas Draugas järjestivät sterilointikampanjan kesäkuussa 2021. Yksi ihana, vastuullinen perhe sieltä kylästä soitti Mazas Draugas yhdistykselle ja kertoi meistä pikku kulkuritytöistä. Koirat kuljeskelivat pihan reunoilla ruokaa etsien, ujoina. Mitä tehdä?
Tarhalla ei ollut silloin yhtään tilaa, ei sitten yhtään kulmaa vapaana meille. Mazas Draugas -yhdistys pyysi perhettä pitämään meitä silmällä vielä kuukauden verran. Silloin tarhalla vapautuisi tilaa ja samalla yhdistyksen porukat tulisivat kylälle sterilointiprojektia varten. Perhettä pyydetiin ruokkimaan meitä koiria, jotta emme lähtisi vaeltamaan minnekään pidemmälle.
Puhelinsoiton jälkeen sydämeen jäi pieni surullinen huoli. Mitä, jos perhe ei välittäisi? Mitä, jos he eivät näkisi vaivaa ja ruokkisi meitä joka päivä ja kesyttäisi meitä ja totuttaisi meitä heidän pihaansa? Mitä, jos me vain pelästyisimme ja jatkaisimme vaeltamista paikasta toiseen? Sairastuisimme, joutuisimme onnettomuuteen? Niin surullista, kun jokaista koiraa ei voi auttaa. Syyllinen olo.
Riemu oli aika iso, kun sitten kuukauden kuluttua Mazas Draugasin ja Pet Rescue Finlandin ihmiset ajoivat Vaskain kylään sterilointiprojektia varten ja tulivat tapaamaan perhettä, joka oli meistä soittanut ja kertonut. Kaikki oli sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Me, nyt nimeltämme Nutella ja Karamele, olimme saaneet perheen pihalla tosi namiruokaa ja olimme jääneet hengailemaan pihan laidalle. Ensin tosi ujoina paeten heti, kun ihmiset lähestyivät meitä. Sitten uteliaina, tyytyväisinä täydellä masulla, tuntien olomme turvallisiksi. Ei vihaisia ääniä, ei pelottavia ihmisiä. Tulimme luokse, tutustuimme ihmisiin. Hyviin ihmisiin.
Perheen isä kantoi meidät autoon. Iso, turvallinen, lempeä mies. Hän kiitti eläinsuojelijoita.
”Ennen vanhempani ja isovanhempani laittoivat tällaiset kulkurikoirat säkkiin kiven kanssa ja hukuttivat järveen. Minä en ikinä tekisi niin, en voisi olla niin julma. Mutta, jos ei olisi teidän kaltaisia järjestöjä, niin mitä minä tekisin näiden koirien kanssa? Kiitos, kun huolehditte, otatte koirat tarhalle ja etsitte heille uusia koteja. Mitä tekisimme ilman teitä?”
Kaikille jäi meidän pelastamisesta hyvä mieli. Tosi hyvä mieli. Mutta meidän tarinastamme puuttu vielä se viimeinen palanen. Se tosi tärkeä, välttämätön palanen. Se oma perhe, joka avaa kotinsa ovet meille, ottaa meidät omiksi perheenjäseniksemme ja vapauttaa tilan tarhalla seuraaville maaseudun kulkuritytöille. Oletko se sinä?
Minä ja Nutella olemme TOSI KILTTEJÄ TYTTÖJÄ. Sellaisia, joilla on letit suorassa, viittaavat opettajalle hiljaisesti, haluavat aina sanoa oikean vastauksen ja pikkaisen pelkäävät epäonnistuvansa. Haluamme miellyttää, olla häiritsemättä. Toivottavasti perheessä saamme paljon rakkautta ja itsevarmuutta.