Olen saanut oman kodin 06.2019 ♥
Harhailin Kedaineksen kaupungilla ja löysin sellaisen talonpihan, jossa oli narttukoira, jolla oli juoksuaika. Siihenhän minä poika jäin enkä olisi millään lähtenyt pois, mutta ihmiset kutsuivat eläinsuojeluyhdistyksen paikalle.
Tytöt ajoivat paikan päälle 70 km:n päästä ja se ei ole heille matka eikä mikään. Tarhan piiriin kuuluu paljon maaseudun kuntia ja matkat on pitkiä, kun koirat on hädässä. Tulin siis tarhalle maaliskuussa 2019.
Jouduin heti pesuun ja trimmaukseen ja kastrointiin ja kaikenlaisten pistosten ja pillereiden jälkeen olisin vähitellen etsimässä omaa kotia. Minusta tuli muuten oikein komea poika pesun jälkeen, vaikka itse sanonkin!
Minulle paras perhe voisi vaikka olla ilman niitä pikkuihmisiä, joita sanotaan lapsiksi. Varmuuden vuoksi. Toisten koirien kanssa tulen mainiosti toimeen.
Täällä kotimaassani minusta ollaan tosi kiinnostuneita ja minulla olisi perhe-ehdokkaita, mutta vain sen takia, että muistutan vähän yorkshirenterrieriä. Tarhan tytöille on kuin punainen vaate se, että kun tarhalle tulee vähän jotain rotukoiraa muistuttava koira niin johan kauppa kävisi, kun taas naapurihäkin kiltti sekarotuinen jää huomiotta. Usein sellaiset perheet, jotka haluavat ”rotukoiraa” eivät ollenkaan välitä koiran luonteesta eivätkä varsinkaan ymmärrä, miten paljon työtä hylätyssä maaseudun tai katujen kasvatissa voi olla. Siksi tähyilen kotia Suomesta asti. Tarhan tyttöjen mielestä suomalaiset saavat adoptoida vaikka kaikki rotukoirannäköiset koirat ja superihanat ja kauniit koirat, koska suomalaiset ovat hyviä koiranomistajia.
Suomessa on tuhat kertaa enemmän perheitä, jotka ymmärtävät koiranelämää ja joille koira on perheenjäsen, ei pihan perällä oleva ketjukoira tai ikuisesti häkkiin suljettu koriste. Juu, luit oikein, tosi moni perhe pitää meidänlaisia pikkukoiria koko ajan häkitettynä, paitsi kerran päivässä ja viikonloppuisin päästään ulos. Sen takia, ettei asuntoon tulisi karvoja tai pisuvahinkoja. Hohhoijaa, sanoin minäkin.
