Hups, justiinsa kun minun tarha oli ihan tyytyväinen tähän koronavirusajan kriisikontrolliin, niin meitä pikkukoiria alkoi löytyä joka kulmalta. Kai se niin on, kun ihmisillä on hätä niin heidän koirillaan on kanssa hätä. Ihmisiltä loppuu työt, rahat, toivo.
Minun tarha ei ota vastaan vieraita koronavirusvaarasta johtuvan karanteenin aikana suojellakseen työntekijöiden terveyttä ja adoptiot on myös jäädytetty. Tänä odottavana aikana he ei mitenkään haluttaisi ottaa tarhalle lisää koiria, koska ymmärrettävästi tarhan seinät eivät ole kumiset. Ihmisiä, jotka haluavat luopua koirastaan, pyydetään olemaan kärsivällisiä, lähettämään kuvia koirasta ja autetaan heitä etsimään koiralle uusi koti. Mutta minkäs teet, kun kadulta löytyy hylättyjä koiria, niin tarha on heidän paikka. Tarhalle on tullut paljon uusia koiria, seinät rutisee ja meitä valmiita koiria pitäisi saada oman kodin lämpöön.
Tulin tarhalle joulukuussa 2019 ja eiköhän täällä istuminen jo riittäisi. Onneksi pääsin kotihoitoon ja vapautin paikkani uudelle apua tarvitsevalle. Nyt haluaisin löytää oman kodin, jotta kotihoitopaikkani vapautuisi seuraavalle koiruudelle, joka on tullut tarhalle, sirutettu, rokotettu, odottanut karanteeniajan, steriloitu, parannettu, valmis pulla uunista ulos. Kumpa adoptioperheet tietäisivät, miten tärkeitä he ovat tässä hylättyjen koirien kierteessä.
Minut lähetettiin erikoiseläinlääkärin luokse ja takajalan polvi leikattiin, koska minulla oli patellaluksaatio, eli polvilumpion sijoiltaanmeno. Aika yleinen juttu pikkukoirilla ja toipumisennuste on hyvä. Olen ylpeä tarhastani, joka ei ikinä säästä rahoja koirien terveydessä.