En pyydä paljoa. Vain kärsivällisyyttä, lempeyttä ja jonkun, joka näkee varovaisten silmieni taakse kätkeytyvän suloisen sielun. En tiedä, ovatko varovaiset silmäni nähneet liikaa vai liian vähän. Onko elämässäni ollut paljon ikävyyksiä, vai olenko vain elellyt pitkään ilman kunnollista seuraa ja rakkautta, jonka johdosta ihmisten huomio tuntuu eriskummalliselta?
Joka tapauksessa: vaikka olen vanha herra, niin ansaitsisin ehdottomasti minua rakastavan kodin. Koti minulla on ollut, mutta ei välttämättä se kaikista rakastavin. Minusta huolehtiminen oli alkeellista, nökötin ketjussa ja välillä minulle heiteltiin leivänkannikoita syötäväkseni. Turkkini oli takkuinen ja kirput vilistivät ihoani pitkin. Omistajani ei pystynyt enää pitämään huolta itsestään, eikä täten huolehtimaan minustakaan edes tuota vähäistä vertaa. Sen ansiota pääsin tarhalle.
Tarhalla nähtiin heti sieluni syövereihin. Ulkomuotoni oli karu, sillä turkkini oli niin takussa, että suortuviani olisi voitu luonnehtia rastoiksi. Olin hiljainen ja pelokas, en uskaltanut katsoa ketään suoraan silmiin. Olin ollut niin pitkään yksinäinen ja vailla rakkautta, että en ymmärtänyt mitä nämä ihmiset minusta oikein halusivat.
Olen vaatimaton koira. En tunge koskaan muiden ohi varastamaan huomiota, vaan odotan hiljaa. Toisinaan en haluaisi lähteä edes kävelylle, ihan kuin odottaisin sitä, että ehkä joku juuri silloin sattuisi hakemaan minut ihka oikeaan kotiin. Olen myös arka vieraiden ihmisten kanssa, enkä ole halukas lenkkeilemään minulle outojen ihmisten kanssa, vaan haluaisin vain takaisin turvapaikkaani. Tosin olen myös hyvin nöyrä, oudotkin ihmiset saavat kuitenkin kiinnittää hihnan, en pullikoi siitä ollenkaan. Tuttujen ihmisten kanssa taas olen tyystin erilainen, lähden mielelläni lenkille ja rentoudun vähitellen.
Minuun tuleekin tutustua rauhassa, minun tulee antaa ymmärtää itse, että mitään pahaa ei tule tapahtumaan. Kun lopulta uskoudun, että tämä ihminen ei tee minulle mitään pahaa, nautin ihmisen läsnäolosta ja silityksistä toden teolla. Ensimmäisen askeleen ottaminen on se isoin askel minulle.
Suhtaudun neutraalisti ja lempeästi kissoihin ja koiriin. On minulla yksi ystävä, Tutis, jonka kanssa käymme välillä yhteislenkeillä. Tutis on tosin minusta paljon enemmän kiinnostunut kuin minä hänestä. Mutta suhtaudun häneen silti kunnioittavasti. Mutta noin yleisesti en ole järin kiinnostunut sosiaalisesta kanssakäymisestä lajitovereidenkaan kanssa, vaan seuraan mieluummin menoa sivummalta.
Minua kuvaillaan ainakin tarhaolosuhteissa introvertiksi. Enkö minä sitten kelpaisi aika hyvin sinne suomalaisten joukkoon? Olen herkkä ja lempeä sielu, ja tarvitsen vain hieman aikaa turvallisuuden tunteen luomiseen. Viihdyn paremmin hiljaisessa seurassa kuin menossa ja vilskeessä, joten tulevan kotini olisi hyvä sijaita rauhallisella alueella.
Ymmärrän, että en välttämättä ole kovinta valuuttaa koiramarkkinoilla jo ikäni vuoksi. Mutta seuralaisena olisin hyvin vaatimaton, en kaipaa ihmiseltä muuta kuin kärsivällisyyttä. Sellaista ihmistä, jolle on ok, että en välttämättä ole ”reipas”, tahdo lenkkeillä tai tutustua koko ajan vieraisiin ihmisiin. Saisinpa vain olla kanssasi hissuksiin, tuntea rauhassa tuulen kuonossani, nauttia silityksistä ja vihdoin päästä kunnolla lepäämään ja nauttimaan oikeasta huolenpidosta. Sen olisin vielä ansainnut.
