Minä olen Lapinas. Synnyin paikassa, jota ihmiset kutsuvat kaatopaikaksi. Se ei ollut kaunis paikka, mutta se oli minun ensimmäinen kotini. Äitini teki meille pesän putkeen, missä olimme suojassa. Siellä minä ja sisarukseni kasvoimme, opimme liikkumaan ja tutkimaan maailmaa. Kun kasvoimme vähän isommiksi, aloimme juosta ympäriinsä – ehkä liiankin rohkeasti. Se on hyvin vaarallista pienille, uteliaille pennuille jotka voivat jäädä auton alle.
Onneksi meistä ilmoitettiin tarhalle, ja he tulivat paikalle ansoineen. Olimme näet niin villiintyneitä, että emme tulleet lähellekkään ihmisiä. Ansa oli ainoa tapa saada meidät turvaan. Kolme meistä saatiin kiinni, ja minä olin yksi heistä. Osa oli kuitenkin liian epäluuloisia, ja neljä sisarustani elää yhä metsässä kaatopaikan lähellä. Heitä on vaikeampi saada kiinni, koska työntekijät ruokkivat heitä, eikä heidän tarvitse tulla ansojen lähelle.
Minä olen hyvin arka koira. Uudet asiat pelottavat minua helposti. Tarvitsen ihmisen, joka ymmärtää minua – sellaisen, jolla on kokemusta ja paljon tietoa herkkien koirien kanssa elämisestä. Minun kanssani kaikki tapahtuu hitaasti. Todella hitaasti. Oikotietä onneen ei ole, vaikka joskus niitäkin ihmeitä tapahtuu, että kotioloissa koira avautuukin hyvinkin pian.
Hihnassa kävely on minulle vielä suuri haaste. Se saa minut paniikkiin. En tarkoita pahaa, minä vain pelkään. Minun kanssani tarvitaan päivittäistä harjoittelua, kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Paljon kärsivällisyyttä. Tarhalla on jo tehty paljon minun kesyttämiseksi, mutta sen on hyvin hidasta kun on niin paljon puuhaa ja kanssani ei voida työskennellä niin paljon kuin haluttaisiin.
Kaltaiseni koiran on käytännössä mahdotonta löytää kotia Liettuasta. Siksi laitankin kaiken toivoni siihen, että joku siellä ruudun takana olisi valmis ottamaan haasteen vastaan ja aloittamaan elämän pituisen matkan kanssani. Olisi turvani ja kotini. ♥
