Tulin tarhalle maaliskuussa kaverini Sokoladiksen kanssa. Sokoladis sai nimensä siitä, kun hänen turkkinsa on niin ihanan suklaanruskea. Me näemmä asuimme Liettuan maaseudulla sellaisella paikalla, joka on ihan lähellä Latvian rajaa. Jopa se liettuan murre, mitä ihmiset täällä puhuu, on tosi samankuuloista kuin latvian kieli.
Tiedätkö mitä? Sokoladis sai kodin Suomesta ja hän on nyt nimeltään Carl Gustav Sokoladis ja hänellä on oma Instagram-tili, mitä se sitten tarkoittaakin. Minäkin haluan nyt Suomeen, haluan uuden hienon nimen ja oman Insta-tilin. Sekä paljon nameja ja rakkautta.
Olen niin innoissani ihmisistä ja haluan huomiota ja rapsutuksia koko ajan. Olen elänyt koko elämäni ulkona ilman rakkautta ja nyt haluan korvata kaiken yksinäisyyden. Minusta joku saa todellakin ihmisen parhaan kaverin.
Liettuan maaseutu tyhjenee ja taas yksi mökki jäi ilman asukkaita. Ihmiset vanhentuivat, joutuivat sairaalaan ja pihan pikkukoirat kerättiin tarhalle. Mökki jää autioksi. Pieni puinen mökki, vanhat omenapuut, koirankopit, kaivo. Lehmästä on luovuttu jo ajat sitten, kanoja vielä muutama. Nuoret lähteneet isoihin kaupunkehin tai ulkomaille töiden perässä.
Piha kerrallaan maaseutu tyhjenee hylätyistä koirista. Joillakin pihoilla koirat ovat lisääntyneet holtittomasti. Joillekin pihoilla apu tulee liian myöhään. Uudet kodit, steriloinnit. Jos jaksaisi vielä pari vuotta, niin maaseudulle ei jäisi yhtään hylättyä koiraa. Tilanne ei ole toivoton.