Minulla oli neljä vahinkopentua, kun tulin tarhalle huhtikuussa 2021. Onneksi minun ei tarvitse lähteä takaisin omaan kotiini nyt, kun pentuni löysivät kodit ja muuttivat pois tarhalta. Minun uusi elämäni alkaa nyt.
Perheet, joiden tyttökoirille syntyy vahinkopentuja soittavat yleensä tarhalle. Siitä alkaa taistelu aikaa vastaan. Jos tarhalla on tilaa, niin lähdetään paikan päälle. Pennut otetaan tarhalle äitikoiran kanssa ja sovitaan, että äitikoira steriloidaan.
Jos tarhalla ei ole tilaa, tilanne on huonompi. Yleensä mennään paikan päälle madottamaan pikkuiset. Pennuilla on joskus, usein, ihan hurjan paljon matoja ja kirppuja. Pyydetään perheeltä kärsivällisyyttä. Kerrotaan, että varmaan kuukauden sisällä tarhalta löytyy tilaa ja pentue voidaan ottaa. Kun paikka sitten joskus vapautuu, tilanne voi olla jo ihan eri. Perheellä ei ole ollut kärsivällisyyttä ja pentuja on jaeltu ympäri maaseutua. Katkera paikka, sillä jokainen maaseudulle jaettu tyttökoira tarkoittaa taas lisää vahinkopentuja lähitulevaisuudessa. Voimattomuuden tunne. Osa pennuista on voinut vain vaeltaa pelloille ja päätyä villieläinten ruuaksi. Sairastua. Menetysten ja epäonnistumisten kanssa pitää vain oppia elämään.
Kun mennään vahinkopentuperheeseen, ihan aina, ihan ensimmäinen pyyntö on se, että äitikoiran saisi steriloitua. Mitä hyötyä on ottaa vahinkopennut tarhalle ja jättää leikkaamaton äitikoira sinne maaseudulle ketjun päähän? Vahinkopentuja tulee varmasti uudelleen. Tarhan porukat kysyvät yleensä perheeltä, jos he osallistuisivat steriloinnin kustannuksiin. Edes viidellä eurolla. Vähän niin kuin testaavat perheen sitoutumista ja motivaatiota. Yleensä rahaa ei kuitenkaan löydy. Ei se haittaa, eläinsuojelijoille tärkeintä on steriloida tyttökoira ja lopettaa vahinkopentujen syntyminen.
Nykyisin jo aika harvoin perhe ei halua antaa koiraansa steriloitavaksi. Onneksi ajat ovat muuttuneet paremmiksi.
Liian usein perhe haluaisi tyttökoiran takaisin steriloinnin jälkeen. Silloin pidätellään kyyneleitä ja purraan hammasta. Tyttökoira on nähty omassa kodissaan ulkona, ketjussa, yksinäisenä. Vaikka perhe olisikin siisti ja kunnollinen, ei alkoholia, köyhä mutta ahkera, niin silti koiran elämä Liettuan maaseudulla on silti ankeaa. Enemmäin kuin ankeaa. Äitikoiria ei haluta antaa takaisin perheeseen. Alkaa jutustelu. Tarvitsetteko tätä koiraa? Miksi pidätte koiraa, jos se on vain takapihalla ketjussa? Tiedättekö, että tälle koiralle voisi löytyä uusi, ihana koti? Koira pitäisi rokottaa, kynnet leikata, turkki harjata? Onko teillä rahaa koiran ruokkimiseen?
Jos perhe on alkoholisoitunut eikä selvästi välitä eikä huolehdi koiristaan, heidän pyyntöjään ei yleensä vain kuunnella. Perhe yleensä pyytää koiran takaisin steriloinnin jälkeen, mutta koiraa ei vain palauteta. Eihän tätä työtä jaksaisi tehdä, jos koiria pitäisi palauttaa huonoille omistajille, jossa koiran elinolosuhteet ovat eläinrääkkäyksen tasoa.