Minun perheessäni tehtiin sellainen alkutalven talon siivous ja useita meitä ei-kaivattuja, ei-tarvittuja, ylimääräisiä koiria annettiin tarhalle. Niin kuin useat kaltaiseni maalaiskoirat, olen elänyt aika yksin. Ei mitään varsinaista pahoinpitelyä, ei huonoja oloja, mutta elämä ilman ihmisen rakkautta, hyörien pihalla koirakamujen kanssa. Vahinkopentuja.
Nyt tarhalla olen oppinut paljon siitä, miten ihania ihmisen rapsutukset ja ihmisen huomio on. En voi olla ilman ihmistä. Olen ensimmäinen sylissä ja ensimmäinen kerjäämässä huomiota. Tulen mainiosti toimeen muiden koirien kanssa, mutta ehkä ansaitsisin kodin ainoana koirana, perheen pikku prinsessana. Häkkikavereille olen pomo. Pienestä koostani huolimatta kaikki koirat siirtyvät takavasemmalle, kun tulen häkkiin. Kaikki eleeni ovat liioiteltua, kun kerjään huomiota ja tungen kaikki muut koirat pois ihmisen luota. Kellahdan heti ihmisen nähdessäni selälleni masurapsuja kerjäämään. Siitä johtuen olen vähän draamakuningattaren maineessa tarhalla.
Kotimaassaani nuoret, pienet tarhakoirat löytävät omat kodit paikallisista perheistä melko nopeasti, mutta minunkaltaiseni pikkuisen ujot koirat saattavat jäädä huomioimatta. Siksi etsin kotia Suomesta.