Minun tuleva perheeni voisi olla sellainen rauhallinen ja hiljainen, jossa kaikilla olisi paljon aikaa istuskella sohvalla television tai kirjan äärellä ja rapsutella masuani. Sellaisesta tykkäisin. Tulen muiden koirien kanssa mainiosti toimeen, hyvä jos olisivat yhtä rauhallisia ja kilttejä kuin minäkin.
Ihan sydäntä särkee, että minut adoptoitiin liettualaiseen perheeseen puoli vuotta sitten toiselta tarhalta ja nyt perhe toi minut tälle tarhalle, syynä maastamuutto. Perhe oli varmaan vähän häpeissään eikä palauttanut minua alkuperäiselle tarhalleni. Saisivat ollakin. Puolessa vuodessa olen hädin tuskin sopeutunut kotielämään ja nyt taas olen tarhalla. Onko maastamuutto hyvä syy tuoda pikkukoira tarhalle? Eikö oman koiransa kanssa voi matkustaa? Olisiko perhe voinut miettiä elämäänsä muutama vuosi eteenpäin ja miettiä, joutuukohan sitä kohta muuttamaan pois kotimaasta ja mitä sitten tapahtuisi koiralle? Kannattaako adoptioda koira, jos puolen vuoden kuluttua palauttaa koiran tarhalle? Voiko elämä muuttua niin paljon niin lyhyessä ajassa?
Seuraava kotini saisi olla loppuelämän kotini. Kukaan näistä ympärillä olevista ihmisistä ja yhdistyksistä ei kestäisi sitä, että joutuisin taas kiertoon. Mitään oikeita syitä luopumiseeni ei voi olla. Pieni, kiltti, rakastava koiranen. Pyydän maailmalta niin vähän. Sitoutumista, rakkautta.
Kun minun tarinani ja kuvani julkaistiin kotimaassani Liettuassa tarhan Facebook-sivuilla, niin sain 1 700 tykkäystä ja sydäntä ja 72 kommenttia, jotka kaikki toivoivat, että löytäisin hyvän kodin. Hyvä on voittamassa kotimaassani ja yhtä vastuutonta perhettä vastassa on satoja hyviä perheitä.