Etusivu / Adoptio / Kotiutuneet / Masa nyk. Dina

20.3.2022

Olen sellainen iloinen, huoleton maalaistyttö. Tulen kaikkien ihmisten ja koirakamujen kanssa toimeen.

Harhailin ympäri Kedaineksen kylää, kunnes eläinsuojeluyhdistys soitettiin paikalle. Liettuan isoissa kaupungeissa katukoiria ei ole näkynyt enää vuosiin, pikkukylilläkin meikäläiset harhailijat kerätään talteen tosi nopsaa. No, kyllä kaupungeissa joitain koiria näkyy, jopa pääkaupungin Vilnan kaduilla saattaa juosta yksi tai toinen koira, mutta yleensä kaikki tietävät, että se on tuon yhden kadun yksi mummo, joka ei halua ulkoiluttaa koiraansa, vaan päästää koiran päivän ajaksi vapaaksi. Sitten on pari villikoiraa, jotka kaikki tuntee. Motarin varrella on yksi iso koira, jota ei millään saada kiinni. Läheinen hotelli on rakentanut koiralle kopin ja eläinsuojeluyhdistykset tuo ruokaa. Kaupungin läntisen osan metsissä asustelee kaksi villikoiraa, jotka ikävä kyllä lisääntyvät jatkuvasti. Pentuja käydään keräämässä talteen, mutta villikoiria ei saada kiinni. Sellaista se on. Vähitellen parempaa kohti.

Ihan maaseudulla sitten koiria juoksentelee ympäri niin kuin kanoja tai kettuja. Pienemmillä kaupungeilla ei ole omia kunnallisia tarhoja, joten he tekevät sopimuksia yksityisten tarhojen kanssa. Homma toimii ihan hyvin, paitsi joskus yksityiset tarhat joutuvat ajamaan ihan hurjan pitkiä matkoja pikkukuntiin hakemaan koiria. Joskus koira on ehtinyt jo juoksennella pois ilmoituksen jälkeen eikä häntä saada kiinni. Yksityiset tarhat ovat myös ihan täpötäynnä koiria, joita ihmiset tuovat sinne tai sitovat porttiin yön pimeydessä tai joita poliisi ja yksityiset ihmiset löytävät pahoista oloista. Kaikkia yritetään auttaa, vaikka vaikeaa se onkin.

Minä pääsin tarhalle turvaan maaliskuussa 2019.