Loppukesästä tarhan johtaja ajeli ympäri maaseutua tavalliseen tapaan. Paljon puheluja, paljon koiria, jotka joku maaseudulla oli löytänyt vaeltamasta ulkorakennukseen ruokaa etsien tai perheitä, jotka halusivat antaa koiransa pois. Tavallinen päivä. Ajokilometrejä kertyi parisataa per päivä. Maaseudun hiekkatiet, tyhjenevät tilat. Eläinlääkäri ja tarha sadan kilometrin päässä.
Vauhtia piti hidastaa automaattisesti autiolta näyttävien mökkien kohdalla. Oliko pihalla koira vai ei? Minun onneni, että autiotaloni kohdalla hidastettiin. Olin NIIN iloinen, kun nuo ihmiset tulivat minua katsomaan. Olin ihan yksin. Minulla ei ollut vettä eikä ruokaa. Imuroin kuivamuonaa masuuni sellaista vauhtia, että kyllä sellaista normikotikoiraa ihmetyttäisi. Sellaista koiraa, joka on tottunut pikkunameihin jääkaapilla, maksalaatikoihin ja purkkiruokaan. Minä olisin syönyt pieniä kiviäkin.
Kaikkein pahinta ja sydäntä särkevintä on se, että minua ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa mukaan siltä istumalta. Auto oli jo täynnä pelastettuja koiria ja toinen mokoma soittoja odotti. Tarhan johtaja kiersi ympäri mökkiä ja koputteli oviin. Ilmeisesti ihan autiotupa. Kaikkien lakien ja säännösten mukaan hänen pitäisi löytää omistajani ja saada minut tarhalle joko omistajan luvalla tai oikeuden päätöksellä. Viimeinen on Liettuassa lähes mahdotonta toteuttaa. Tilanne on paranemassa, mutta yleensä koiran täytyy olla kuoleman kielissä, jotta viranomaiset suostuvat ottamaan koiran pois omistajalta.
Ikävää oli myös se, että näin sitä kului lähes puoli vuotta, ennen kuin pääsin tuolta yksinäisyydestä tarhalle. Olin koko ajan tarhan omistajan mielessä. Niin ihana pikkukoira, niin yksin. Mutta hylättyjä koiria on niin paljon. Etusija on kiireisille tapauksille, sairaille, pennuille, riskiryhmille. Pitää vain miettiä hyviä asioita. Ei sitä, miten kauan pelastamiseeni meni. Vaan sitä, että pelastuin. Yhäkään kukaan ei tiedä, kuka on laillinen omistajani ja missä hän on. Tässä asiassa terve järki menee lakipykälien edelle. Kuka voisi jättää minut yksin autiotaloon vuosikausiksi, vain siksi, että omistajani on kadonnut eikä tiedetä missä hän on?
Minusta tulee hieno koira. Alunperin eläinlääkäri laittoi syntymävuodeksi 2018, koska olen niin energinen ja touhukas. Tarkemmin minua seurattuaan tarhan porukka arvioi minut vähintään 5 – 6-vuotiaaksi. Vaikeaa tuo iän arvioiminen, kun koirasta tiedetään niin vähän.