Eläinsuojelijalta meinasi taas palaa pinna. Maaseudun 80-vuotiaalla rouvalla oli nuori koira, minä, eikä yhtään rahaa minun ruokkimiseen. Leipä, se oli ruokani. Rouvan elämänhallinta oli muutenkin vähän hakusessa. Hänen pihansa oli suoraan sanoen kaatopaikka ja siellä minä asuin. Haen kovasti ihmisen hyväksyntää ja jos yrität silittää minua, maastoudun ja muutun näkymättömäksi. Samalla pihalla asui pentuni, vuoden ikäinen poika, joka ihan kiljuu pelosta, kun ihminen lähestyy häntä.
Sitä nämä eläinsuojelijat aina ihmettelevät, että miten usein me Liettuan maalaiskoirat pelätään omia omistajiamme. Miten jotain voi mennä niin paljon pieleen? Täällä tarhalla olen kuin uudesti syntynyt. Iloinen, rakastavainen, vaikka yhäkin ihmisen jotkut eleet saavat minut piiloutumaan. Lenkkeilen rohkeasti kaikkien vapaaehtoisten kanssa ja olen nähnyt täällä tarhalla lapsiakin.
Tulin tarhalle elokuussa 2020 ja nyt minulle sanotaan, että jossain on jopa tarhaakin parempi paikka elää. Oma perhe, oma koti.