Olen tällä hetkellä tarhan omistajan lempikoira ja sen takia olen etsimässä ikiomaa kotia Suomesta. Minä tarvitsen parhaan mahdollisen perheen, siis tavallinen perhe ei käy. Sellainen tavallinen perhe, joka ei ymmärtäisi, mikä aarre minä olen. Pitää olla superperhe. Tiedätkö, mitä superperhe tarkoittaa? Se tarkoittaa suomalaista perhettä. Mikä tahansa tavallinen suomalainen perhe on koiralle superperhe. Siksi olen täällä kodinetsijänä.
Kerron ensin vähän tarhastani. Olenhan ollut täällä jo vuoden, joten tiedän, miten täällä hommat toimii. Tunnen tarhan kaikki koirat, kissat ja ihmiset ja olen paikan sielu. Ilman minua ei hoidu mikään työ. Jos osaisin puhua, olisin kuulemma paikan juorukello.
Siis, meidän tarhan omistajan mielestä tarha ei saa olla väliaikainen säiliö, jossa iso lauma surullisen näköisiä koiria odottaa kotiaan. Ei laisinkaan. Meidän tarhan omistaja on luonut tarhan, joka on enemmän viiden tähden koirahotelli kuin tarha. Tänne ei oteta kuin noin 30 koiraa ja meillä on omat tilavat huoneet, iso piha ja ihan hurjan kiireinen aikataulu. Pitää ehtiä koirakouluun, juoksemaan meren rannalle, kävelemään kaupungille ja istumaan kahviloissa. Me elämme täällä tarhalla ihan täyttä elämää. Syömme vain parasta mahdollista koiranruokaa ja meillä on oma eläinlääkäri.
Meidän tarhan omistaja on ihan hurjan pettynyt paikallisiin liettualaisiin koiraperheisiin. Niin moni ihminen ei tiedä koirista mitään ja luulee, että olemme jotain söpöjä koriste-esineitä tai niin kuin maaseudun hiiriä, jotka juoksentelevat pihalla ilman ihmiskontaktia. Omistaja pitää meidät mielummin tarhalla kuin antaa huonoon perheeseen, jossa olisimme ulkona ketjussa kiinni tai emme pääsisi koirakouluun ja lenkeille. Minun tarhalla koirilla on niin paljon parempi elämä kuin tavallisella liettualaisella kotikoiralla, toistaa minun tarhan omistaja kaikille.
Meidän tarhalta on lähtenyt kaksi koiraa Suomeen ja se oli aika iso tapaus. Totta kai minun tarhan omistaja tuli ekan koiran mukana Suomeen. Olihan hänen nähtävä, mihin oma rakas koira lähti. Minun tarhan omistaja otti mukaan Suomeen äitinsä ja aviomiehensä ja tietenkin omat kaksi koiraansa, Hugon ja Hessen. Sitten he kävivät ihan jokaisessa koirapuistossa koko viikonlopun ajan ja juoksivat kaikki nähtävyydet läpi. He kaikki tykkäsivät Suomesta tosi paljon. Eniten he tykkäsivät suomalaisista ihmisistä, jotka kuulemma olivat tosi rauhallisia ja kohteliaita. Kukaan ei etuillut eikä suuttunut. Kaikki kohtelivat toisiaan kunnioittavasti.
Seuraavana kesänä minun tarhan vapaaehtoinen tuli mukaan Pet Rescue Finlandin koiraperhetapahtumaan. Arvaa, mitä vapaaehtoinen sanoi? Hän ei ollut ikinä nähnyt niin paljon koiria, jotka rakastavat omistajaansa. Kuulemma se oli ihan helppo huomata, se miten koirat katsoivat omistajiaan rakastavasti. Sellaista ei kuulemma oikein näe Liettuassa. Tarhan vapaaehtoinen on ammatiltaan koirankouluttaja, joten hän tietää miten koiran rakastava katse ansaitaan. Se on monia tunteja ihania yhteisiä lenkkejä säällä kuin säällä, yhdessäoloa, höpsöjä leikkejä, lekottelua sohvalla, masurapsuja, kärsivällisyyttä, koiran sielun ymmärtämistä ja toisen elävän olennon kunnioittamista.
Toiseksi minun tarhan vapaaehtoinen kiinnitti huomiota siihen, miten hienosti kaikki lapset osasivat lähestyä koiria. Suomalaiset lapset tulivat koiran luo rauhassa ja ojensivat kätensä nuuskittavaksi. Sitten, kun koira otti kontaktia, niin lapset silittivät varovasti koiran turkkia. Se oli minun tarhan vapaaehtoisen mielestä ihan mahdottoman hieno juttu. Taas osoitus siitä, miten suomalaiset ihan pienestä pitäen kunnioittavat toisiaan. Sellainen kunnioitus ja toisen elävän olennon huomioiminen, jonka ansioista kaikki ovat tasa-arvoisen hyviä ja kaikki ansaitsevat parhaan mahdollisen kohtelun. Aikuiset, lapset, vanhukset, ihmiset ja eläimet.
Niin siinä sitten kävi, että minun tarhan omistajan mielestä suomalaiset koiraperheet ovat ihan hurjan superperheitä ja hänestä on ihanaa, jos joskus hänen koiransa löytäisivät kotinsa Suomesta.
Mitäs voisin kertoa itsestäni? Olin ennen tänne tuloa kolme vuotta kunnallisella tarhalla. Olen siis ollut tarhakoira jo neljä vuotta ja sitä ennen kukaan ei oikein tiedä elämästäni. Neljä vuotta tarhalla on pitkä aika ja siksi todellakin ansaitsen oman kodin. Ai muuten, se kunnallinen tarha oli vähän huono tarha. Minun ikänikin on kuulemma vähän väärin arvioitu, minun siruasiakirjoissani olen muka syntynyt vuonna 2011 mutta en ole millään vielä seniori-ikäinen. Rokotuksetkin oli vähän niin ja näin, joten oma tarhani teki kaiken uudestaan.
Täällä tarhalla ehkä hassuinta oli, että yksi vapaaehtoinen teki Cambridgen yliopistoon tutkimusta siitä, miten koirat reagoivat eri musiikkiin. Kun ne soittivat minulle reggaeta, niin minä nukahdin onnellisena ja tyytyväisenä. Kaikista se oli tosi hauskaa. Se kuulemma kuvaa minun luonnettani. Minulle koko elämä on yksi ihana juhla ja haluan osallistua kaikkeen hauskaan ympärilläni.