Minut löydettiin metsästä ja tulin tarhalle lokakuussa 2019. Olin onnellinen ja heilutin häntääni niille mukaville tytöille, jotka välittivät tarpeeksi ja pysähtyivät tienlaitaan auttamaan minua.
Pääsin ensi kertaa toimistoon ja tytöt yrittivät esitellä minulle leluja. Olen varmaankin ollut ulkokoira. Ensinnäkin, yleensä kaikki koirat ja varsinkin isot koirat ovat ulkokoiria kaupunkien ulkopuolella eläville perheille. Toiseksi, lattia ja sisätilat saivat minut kovasti ujoksi.
Korvissani oli jotain epämääräistä mustaa ainetta ja minun käytöksestäni näkee, että elämäni ei ole ollut helppoa. Haluan ihmisen seuraa todella kovasti, mutta samalla yritän olla vähän näkymätön ja olla varma siitä, että olen hyvä koira ja ihminen olisi minulle kiltti. Joko minua on pahoinpidelty tai sitten olen elänyt ketjukoirana yksinäistä elämää ja ihminen on minulle vain sellainen hahmo, joka heittää ruokaa silloin tällöin.
Mikä tahansa on menneisyyteni, niin rakkauteni ihmiseen voittaa kaikki pelkoni. Olen rohkaistunut koko ajan ja en tiedä mitään ihmistä parempaa. Ensimmäinen kävelylenkkini hihnassa oli niin hassu, koska halusin olla koko ajan lähellä ihmistä ja kävelin hänen ympärillään koko ajan, en yhtään yrittänyt mennä eteenpäin tai nuuskia ruohonjuuria niin kuin koirat yleensä tekevät.
Nyt osaan kulkea remmissä todella hyvin enkä yhtään vedä, vaikka olen iso ja vahva koira.
Vain paras mahdollinen koti minulle, sanovat tarhan tytöt. Vain paras.