Täällä kotimaassani Liettuassa on sellaisia siirtolapuutarha-alueita. Pikkuisia maatilkkuja, joissa kaupunkilaiset pitävät pikkuista puista kesämökkiä ja kasvattavat vihanneksia. Puutarhanhoito on täällä tosi suosittua ja ihmiset ylpeilevät itse kasvatetuilla tomaateilla ja pitävät arvossa sitä, että voivat syödä luonnollista ruokaa ilman lisäaineita. Monen ihmisen ja varsinkin eläkeläisen kaikki päivät kuluvat siirtolapuutarhassa.
Jostain syystä siirtolapuutarha-alueet ovat oivallinen paikka meille löytökoirille. Aika usein näiltä puutarha-alueilta löytyy kodittomia, harhailevia koiria. Joskus koko kesän ajan asukkaat ruokkivat koditonta koiruutta ja yrittävät löytää omistajia. Syksyn tullen kaikille käy koiraa sääliksi ja koira tuodaan tarhalle. Hyvä näin, ihmiset tuntevat kollektiivista vastuuta eläimistä.
Mitä minä tein puutarha-alueella helmikuussa, ota siitä nyt sitten selvää. Joko olin ollut jonkun hurja vahtikoira, ketjussa pihalla kiinni ja kyllästyin ja lähdin karkuun. Se tavallinen tarina. Tai sitten omistajani antoi minun ulkoilla itsekseni ja päätin lähteä kauemmaksi, toinen tavallinen tarina. Joku toi minut kauas pois kotoota tänne alueelle, josta joku minut löytäisi ja pelastaisi, ehkä niinkin.
Minulla ei selvästikään ole kovasti kokemusta siitä, mikä on ihminen ja hyvä ihminen. Viihdyn tarhalla muiden koirien kanssa ja olen kovasti utelias ihmisestä. Kun tutustun ihmiseen, olen superiloinen ja rakastavainen.