Olen saanut oman kodin 12.2020 ♥
Olin jo päässyt tarhalle, kun sinne tuli vapaaehtoisia viettämään lauantaipäivää ja auttamaan koirien hoitamisessa. Aikamoinen juhla ihan, verrattuna tarhan normipäiviin. Meille tuli valokuvaaja ottamaan ihania kuvia kodinetsijistä. Ihan pääkaupungista asti eläinrakkaita ihmisiä. Lapsia. Koirat pääsivät pitkille lenkeille, ihmiset juttelivat, nauroivat, nauttivat toistensa ja koirien seurasta. Ilma oli pirteän kylmä, pilvinen. Joku toi pizzaa, koirat juoksivat vapaina tarhan alueen pihalla. Se oli kiva päivä.
Minä istuin häkissäni, katselin, tarkkailin. Olin aika uusi täällä tarhalla, vasta lokakuussa tullut. Ujo. Ujompi kuin ujo. Itse asiassa kuin jähmettynyt koirapatsas. Kun minut vietiin eläinlääkärin tarkistukseen, niin ihmiset laittoivat paksut hanskat käteensä, koska usein tosi ujot koirat pelkäävät tosi paljon ja saattavat äkkiä purra. Minä olin kuitenkin ihan kiltisti. Jähmettyneenä pelosta, mutta kiltisti.
Vapaaehtoisten tekiessä lähtöä puhe kääntyi kotihoitokoiriin. Kotihoitajat ovat tosi arvokkaita tarhan porukalle. Kotihoidossa koiran kanssa pääsee puuhastelemaan ihan eri lailla kuin tarhassa. Ihana Pet Rescue Finlandin vapaaehtoinen Zivile mainitsi, että hänellä olisi kotonaan yksi pikkukoiran kokoinen paikka vapaana kotihoitoehdokkaalle.
Tarha oli ihan täynnä pikkukoiria! Valitse vain, hännät heiluivat ja haukku kuului, kun vapaaehtoinen katseli meitä koiria ja mietti. Arvatkaa mitä, hän valitsi minut! Kaikkein pienimmän, kaikkein ujoimman, kaikkein hassuimman näköisen. Minut, jolla olisi kaikkein vaikeinta löytää omaa kotia. Minut, jolle tarhan meteli ja kylmä sää olisi kaikkein vaikeinta kestää. Voitko uskoa, että näin ihania ihmisiä on olemassakaan? Minulle Zivilen kotiin pääseminen oli lottovoitto.
Kuukausi on nyt kulunut kotihoidossa ja olen yhäkin aika pelokas ja vaatimaton koiruus. Olen siisti tyttö ja käyn ulkona tarpeillani, mutta minulla ei ole aikomustakaan käveleskellä ympäriinsä niin kuin normikoirat tekisivät. Rakastan makoilla sohvalla ja tuntea oloni turvalliseksi ja lämpimäksi. Zivile syöttää kaikki ateriani minulle kädestä, että tottuisin ihmiseen.
Silmäni ovat vähän hassut ja samoin nenäni. Kävin kaikilla mahdollisilla eläinlääkäreillä ja minut todettiin terveeksi. En tarvitse mitään leikkauksia. Sisäänpäin kääntynyt silmäni näkee vähän huonommin, mutta ei tarvitse mitään toimenpiteitä. En ole tippaakaan aggressiivinen, vaikka pelkään.
Mistä olin tullut tarhalle?
Minun kotimaatani Liettuaa ovat järisyttäneet koirauutiset toisensa jälkeen. Ensin paljastettiin pentutehtaita ja niistä takavarikoitiin satoja koiria tarhoille. Oikeusjutut ovat käynnissä ja tapaus potki vauhtia lainsäädännön uudistamiseen. Enemmän suojaa meille eläimille!
Sitten minustakin tuli ihan kuuluisa koira 70 muun koiran kanssa. Panevezyksen kaupungin laidalla eräällä eläkeläisnaisella oli 70 koiraa ja kun eläinsuojelijat menivät vihdoinkin sinne pihalle lokakuussa 2020, niin mukana tuli TV-uutiset ja meistä tehtiin uutisraportti.
Naapureita alkoi häiritä meidän koirien ikuinen haukunta. Miksi kukaan ei ollut tehnyt mitään siinä vaiheessa kun meitä oli vain kymmenisen, ihmettelen vain. Omistajamme ei halunnut tappaa vahinkopentuja, mutta hän ei myöskään kyennyt miettimään, arvostamaan, tajuamaan steriloinnin tärkeyttä. Jospa joku olisi auttanut häntä viemään koiria steriloitavaksi. No, myöhäistä se oli, kun piha oli täynnä koiria. Eikä pelkästään piha. Jokaisessa ulkorakennuksessa oli meitä koiria eri tavoin sidottuna ja suljettuna. Omistajamme ihan oikeasti luuli, että hän rakastaa meitä kaikkia ja pitää meistä huolta. Rakkaus ei vain riitä. Tarvitaan myös ruokaa, liikuntaa, hoivaa, lääkkeitä.
Kaikki tarhat tekivät kovasti yhteistyötä ja suurin osa meistä koirista saatiin turvaan tarhoille parannettavaksi ja odottamaan pääsyä uusiin koteihin, parempaan elämään. Suurin osa koirista on todella pelokkaita ja ujoja. Meissä on iso työ, että oppisimme luottamaan ihmiseen.
Ohessa on video siitä, miten elin koko pikkuelämäni ajan. Kieli on ihan väärä, mutta näet vähän entistä maailmaani.
