Minut on jotenkin unohdettu. Tiedättekö, miten joskus ne kiltit ja hiljaiset jäävät ikuisesti nurkkaan odottamaan omaa vuoroaan. Omistajani kuoli ja me kaksi tyttökoiraa jäätiin kodittomiksi. Yleensä vanhemmilla koiranomistajilla ei ole kakkossuunnitelmaa eikä ketään sukulaisia, joten ainoa paikka on tarha.
Me hiljaiset ujopiimät ollaan siinä mielessä mahtavia koiria, että meidän kotiutumista on niin ihana seurata. Koiran elekieli muuttuu ihan täysin. Nyt koko olemukseni on kuin anteeksipyytävä. Korvat matalalla, häntä alhaalla. Kunhan nämä tarhan ihmiset näkisivät minut sitten, kun olen ollut rakastavassa perheessä vuoden päivät. Minusta voi tulla ihan hurja riehu. Häntä pystyssä, itsevarma, tietoinen siitä, että minä olen hyvä, minä olen rakastamisen arvoinen ja minusta pidetään huolta. Sen muutoksen seuraaminen on ihan kullanarvoista.