Olen keski-ikäinen koira, nainen parhaassa iässä, kun vain adoptioperheet ymmärtäisivät tämän. Minulla on vielä vuosia jäljellä ihmisen parhaana ystävänä.
Minut on otettu joskus aikoinaan toiselta tarhalta, siitä on muistona ihan oikea tunnistemerkintä eli siru. Omistajani sairastui syöpään ja tulin tälle tarhalle.
Kerran Pet Rescue Finlandin onnistui tehdä yksi koiranomistaja tosi iloiseksi. Tämä koiranomistaja oli viety sairaalaan sairaskohtauksen jälkeen ja koira oli jäänyt yksin taloon. Sellainen liettualainen maalaismökki, vaatimaton puinen talo, omenapuita. Koira oli onneksi päässyt tarhalle ja sieltä Suomeen. Omistaja ei ollut ikinä päässyt takaisin kotiinsa, vaan sairauskohtauksen jälkeen jäänyt heikoksi ja siirretty vanhainkotiin. Hänellä oli iso huoli koirastaan. Koska kylä oli pieni ja kaikki tunsivat toisensa, omistaja oli helppo jäljittää ja kertoa hänelle ilouutiset, koira oli haettu pois pihalta ja muuttanut Suomeen. Se uutinen oli ihan mahtava juttu. Olisit nähnyt vanhan omistajan ilonkyyneleet.
Minulta puuttuu sosialisointia ja olen hieman epävarma ihmisen aikeista. Tarvitsen aikaa ystävyyden solmimiseen. Minulle sopisi perhe ilman pikkuihmisiä eli lapsia, varmuuden vuoksi. Koirakokenut aikuinen perhe, ei lapsia, toinen koira saa kyllä olla. Oikeassa perheessä minusta tulee mitä mainioin ja kaunein pikkukarhu. Olisi kiva kertoa minunkin sairaalaan joutuneelle omistajalleni, että koira on turvassa, koira on löytänyt uuden kodin.