Olen saanut oman kodin 12.2020 ♥
Kun on sellainen järjestö, joka järkkää meitä koiria ulkomaan adoptioon, niin niillä on sellainen adoptio-ohjelma. Tai kaikki kuvittelee, että niillä on sellainen adoptio-ohjelma. Niin kuin valintakokeet yliopistoon. Koirat, jotka on sieviä ja osaavat tanssia ja hymyillä käskystä ja kirjoittaa oman nimensä ja heiluttaa häntäänsä, pääsevät adoptio-ohjelmaan. Ihan kuin se olisi jotain virallista ja terveen järjen mukaista.
Haluatko, että kerron totuuden? Adoptio-ohjelmaan pääsy on sellaista, että joukko noita höynähtäneitä tätejä kulkee meidän häkkien edessä ja huutelee ”tälle pitää löytää koti, tälle pitää löytää koti” ja niin edelleen. Ne tulee pois meidän häkkien luota ihan uupuneina ja miettii, kuinka monelle koiralle olisi vielä tilaa omassa kotona ja miten nopsaa meidät kaikki tarhakoirat saisi heivattua Suomeen. Niiden tätien mielessä pyörii meidän koirien haukunta ja meidän isot, ruskeat silmät ja kyllä, me kaikki ollaan sitten siinä hienossa adoptio-ohjelmassa. Ei sen sen fiksumpaa toimintaa ole, sellaisen järjestön pyörittäminen.
Minun kohdallani yksi sellainen höynähtänyt täti huusi että ”tämähän on kuin Himmu” ja arvasin heti, että se oli kuin lottovoitto minun kohdalla. Olen ollut täällä tarhalla jo vuoden, harmaana hiirenä, näkymättömäni koirana. Koirana, jonka ohi kulkee joukko omaa kultaansa etsiviä perheitä ja eivät he ikinä näe minua. Nyt sitten joku katsoi minua ja kutsui ”Himmuksi”, se kuulosti hienolle.
Kuulemma, Himmu oli yksi ensimmäisiä koiria jotka tulivat Suomeen tämän järjestön ”adoptio-ohjelman” kautta. Himmu oli hurmannut nuo hupsut tädit isoilla, ruskeilla silmillään ja sitten Suomeen tultuaan hän oli vaihtanut kotia neljä kertaa, koska, tiedättekö, ne isot ruskeat silmät oli ihan huijausta ja oikeasti Himmu pelkäsi kaikkea NIIN paljon, että vain juoksi karkuun ja puri kaikkia. Himmun tarinassa on tietenkin onnellinen loppu, koska hän löysi lopulta perheen, jossa häntä ymmärrettiin ja hän sai kasvaa iloiseksi, itsevarmaksi, rakastavaksi pikku hättärätättäräksi.
Tulin tarhalle elokuussa 2019 koska perheeni antoi minut pois. Olin ulkokoira, ketjukoira, ei siitä nyt enempää selitellä. Arvaat varmaan, miten asuin. Olet varmaan seurannut näitä sivuja sen verran. Väistän yhäkin kättä, näet sen yhdellä videolla. Yritän olla näkymätön koira. Ehkä, jos olen hievahtamatta ja näkymätön ja kuin patsas, niin mitään pahaa ei tapahdu.
Minusta ei osata oikein kertoa mitään sen enempää, koska olen näkymätön koira. Jos ja kun pääsen omaan kotiin, alan kasvaa pikkukoirana, ihmetellä tätä maailmaa, kokeilla rajojani, etsiä rakkautta ja hyväksyntää. Kömpelösti, ajan kanssa.
