Minä Roulis ja äitikoirani Camelija tultiin tarhalle kesäkuussa 2020, koska ”omistajamme elinolosuhteet olivat muuttuneet”. Tosi tavallinen teksti tarhan asiakirjoissa. Tuo teksti käsittää niin paljon erilaisia elämäntilanteita ja ihmisiä.
Yleensä se tarkoittaa ulkomaille muuttoa, joskus asunnon vaihtoa, lapsen syntymää, avioeroa. Uutta tilannetta, jossa koiralla ei ole enää sijaa. Kotimaassamme, jossa kodittomia koiria on niin paljon, omistajien on lähes mahdotonta löytää aikuisille koirille uutta kotia. Niinpä tarha on ainoa vaihtoehto. Jos tarhallakaan on tilaa. Tilat säästetään yleensä kiireistä apua tarvitseville koirille. Löydetyille koirille, sairaille koirille.
Näitä ihmisten elämänmuutoksia voi ymmärtää, mutta tarhalle ei ikinä haluta ymmärtää sitä, miten koirien omistajat eivät ole välittäneet mitenkään hoitaa koiriaan. Onko koira rokotettu? Ei. Onko koira madotettu? Mitä se on? Onko koira sirutettu? Jo valmiiksi toivoton kysymys. Kynnet leikattu? Vaikeaa. Steriloitu? Ei tietenkään. Jos koiran terveydestä ei ole huolehdittu pätkääkään, niin miten voisi edes positiivisemmallakaan mielellä ajatella, että koiran antaminen tarhalle on omistajan viimeinen mahdollisuus toivottomassa elämändraamassa. Koiran tuominen tarhalle on lähinnä arkinen juttu niinkuin roskapussin ulos vieminen. Anteeksi vaan.
Meidän kohdalla jouduttiin epäilemään, odottaako Camelia pentuja, joiden isä olen minä. Sellaiset omistajat minulla oli.
Emme välttämättä etsi yhteistä kotia Camelijan kanssa. Kunhan päästäisiin pois tarhalta.