Se nyt on selvä, että suurin osa ihmisistä eksyy rescueyhdistysten sivuille etsiäkseen perheelleen kivaa ja kaunista kotikoiraa. Salaa sydämessään he haluavat mahdollisimman ystävällisen, terveen ja helpon koiran, vaikka velvollisuudesta laittavatkin ruksia ruutuun kaikenlaisten antibioottiresistenssien kohdalle ja kuuntelevat kohteliaasti koiravaraajien kotkotuksia.
He ovat fiksuja ihmisiä. Rescuejärjestöiltä saa suurin piirtein 600 eurolla hauskannäköisen koiran, joka on valmiiksi tuunattu rokotuksilla ja steriloinnilla ja madotuksilla ja vielä EU-passi kaupanpäälle. Herranen, tuolla rahalla saisi rotukoirasta pelkän hännänpään! Tuon verran rahaa menee ainoastaan koiran sterilointiin Suomessa! Rescuekoira on ihan mahtava diili! Siihen verrattuna kannattaa ottaa se pikkuinen riski, että rescuekoira ei ole ”valmis”, vaan riesana voi olla pissoja matolla ja remmissä ryntäilyä.
Aika moni perhe aloittaa adoptiohakemukset kysymällä, että onko koira sisäsiisti, onko koira haukkuherkkä ja osaako koira kulkea remmissä? Siinä vaiheessa koiravaraajat joko itkevät tai nauravat, riippuen siitä onko tuollaisia kysymyksiä tullut monta sinä viikkona.
Rescuekoiramaailmassa, tai ihan missä vain koiramaailmassa ryvenneet ihmiset ymmärtävät, että tuollaiset kysymykset ovat ihan yhtä idioottimaisia kuin että jos olisi ottamassa hoitoon 3-vuotiasta veljentytärtä ja kysyisi tytön vanhemmilta, että osaako tuo sitten laittaa aamukahvit itse ja eihän se vain metelöi työpäivän aikana?
Adoptioperheet yrittävät olla vieläkin fiksumpia ja arvailla vähän, millaisen koiran suhteen riskit olisivat vähäisimmät. Nuori koira on varmaan tosi terve ja vähiten traumoja? Pieni koira on vaan niin helppo? Vähiten aikaa tarhalla olleella koiralla on vähiten käytösongelmia? Sekarotuiset on tosi terveitä rotukoiriin verrattuna? Mitäköhän rotuja tässä koirassa on, kun koiralla ei saisi olla metsästysviettiä, olis kiva tietää? Suoraan kodista tarhalle tullut koira on varmaan jo tottunut kaikenlaiseen kotielämään?
Tuossa viimeisessä lauseessa olen sitten minä. Perheeni toi minut tarhalle kesäkuussa, koska heillä ei ollut minulle aikaa. Joskus adoptioperheet veikkaavat sellaista, että kotioloista, sisätiloista tulevat koirat ovat helpompia kuin kadulta löydetyt ja ulkona eläneet. Ei, ei ja ei. Ihan ihmeellistä, miten negatiivisia koiravaraajien pitää olla laskeakseen jossain pilvissä lentelevät adoptioperheet maan tasalle.
Perheet, jotka noin vain tuovat koiransa tarhalle, eivät usein ole niitä parhaimpia perheitä. Joskus perheestä tarhalle tuleva koira on huonommassa kunnossa ja pelokkaampi kuin maaseudulla vapaana juossut kulkuripoika.
Mitä minun perheeni on tehnyt kanssani, kuka tietää. En luota mihinkään enkä kehenkään. Olenko ikinä päässyt asunnosta ulos lenkille? Onko minua huiskittu johonkin nurkkaan pois häiritsemästä? Olenko ollut yksin asunnossa päiväkausia? Onko minua ikinä viety eläinlääkärille?
Tarhan eläinlääkärin käynnillä hypin kuin vuohi ja valokuvausposeeraukset olivat ihan kauheita. Olen jo tottunut minun käytävääni siivoavaan tarhan työntekijään ja siihen minun sosialisoitumiseni loppuukin.
Älä siis katso pientä sievää naamaani ja näppärää kokoani, älä luule että olen ollut jonkun rakastama kotikoira ja toimin nappia painamalla. Älä kysy olenko sisäsiisti, älä kysy kuinka paljon haukun. Olen koira, joka pelkää. Kaikki muu sinun täytyy opettaa minulle. Osaan vain pelätä, se on ainoa mitä osaan tehdä. Olen koira, joka tarvitsee ymmärtäväisen omistajan ottamaan minut vastaan ihan sellaisena kuin olen.
Adoptioperheille on usein vaikea selittää sitä, että sitten noin kolmen vuoden urakan jälkeen sinulla on koira, jota rakastat enemmäin kuin mitään muuta tässä maailmassa. Vaikka koirasi ei olisi yhtään mitään sellaista kuin alunperin luulit tai toivoit hänen olevan. Mitä koira on ennen Suomeen tuloa, ei ole oikeastaan mitenkään tärkeätä. Tärkeätä on perheen sitoutuminen, kärsivällisyys ja rakkaus koiran opastamisessa uuden elämän ihmeisiin. Paljon työtä ja pikkuisen hyvää onnea. Siinä on täydellisen kotikoiran resepti.