Se tavallinen tarina. Tai monta sellaista. Mitä enää uskoisi, tarhan tytöt miettivät. Omistaja lähti ulkomaille tai joutui sairaalaan tai kukaan ei tiedä. Joka tapauksessa, kaksi koiraa jäi kodittomiksi ja jätettiin naapurien tai ystävien hoidettavaksi. Tai joidenkin ihmisten, jotka koiria eivät tarvinneet. ”Näitä koiria ei enää tarvita”. Siihen kai sitten sisältyy tarinani. Maailman tavallisin tarina, kun omistaja tai omistajan lapsi/serkku/naapuri tuo koiran tarhalle.
Ilmeisesti minä olin pikkukoirana saanut asua mökin sisällä, kun taas isompi kaverini oli se ulkona asuva ketjukoira. Älä silti luule, että olen heti valmis normikoiravippielämään. Usko pois, että maailmassa on monta asiaa, jotka on minulle uusia. Niin kuin ravitseva koiranruoka. Kaunis kaulapanta ja hihnassa kävely. Omistajan kanssa.
Tulin tarhalle marraskuussa 2019 ja olen ollut kiva ja ystävällinen koira. Olen aluksi vähän vaatimaton (niin kuin älä vain lyö minua, olen kuin maan mato), mutta kun tutustun ihmiseen niin olen varsinainen ilopilleri. Joskus tarhalla pikkulapset taluttavat minua, kun olen niin pieni. Loogista eikö vain? Sikäli kiva, että nyt tiedetään, että en sano mitään pahaa noista pikkuihmisistä.
Ai niin, häntäähän minulle ei ole, kukaan ei tiedä miksi. Haittaako?