Kuten varmaan perustiedoista jo huomasitkin, niin en ole enää poika ihan nuorimmasta päästä, ja se myös näkyy arkirutiineissani melko selkeästi, sillä voihan jukran pujut että tykkäänkin nukkua. Hoitajien mukaan päiväuneni venähtävät joskus niin pitkiksi, että heidän pitää tulla ihan tarkistamaan sykkeeni. Nokosten lisäksi nautin paljon ihmisten antamasta huomiosta ja hellyydestä. Vaikka yleisesti olen todella rauhallinen kaveri, kuka ei turhia hoppuile, niin ulkoilu on sellainen asia, joka edelleen päivittäin herättää sisäisen pentuni henkiin: Siis voiko olla mitään parempaa kuin kaverin kanssa ulkona telmiminen ja kilpaa juokseminen?
– Minun mielestäni ainakaan ei!
Kodinetsintäni on tietyssä mielessä hieman spesiaalimpi projekti, sillä minulla on tarhalla hyvin rakas ystävä Bela, kuka on myös vailla kotia. Olemme yhdessä ihan kuin paita ja peppu, ja vaikka tulemme kyllä toimeen myös omillamme, niin yhdessä olemme molemmat onnellisimmillamme. Ajatus siitä, että yhteiset leikkihetkemme saattavat päättyä hyvinkin pian, surettaa ihan mahdottoman paljon, sillä onhan Bela paras ystäväni.
Suurin haaveeni on, että Bela sekä minä saisimme kukin oman rakastavan perheemme, tarkoitti se sitten kahta erillistä perhettä tai yhtä yhteistä – joista erityisesti jälkimmäistä toivon todella hartaasti. Ymmärrän, että mahdollisuus sellaisen kodin löytämiselle, joka olisi valmis adoptoimaan meidät molemmat, on yksi miljoonasta, mutta toisaalta, jos se yksikin vain sattuisi osumaan kohdalle, niin se riittäisi.