Meidän hoitotäti sanoi, että olis jo korkea aika löytää ihkaomat kodit. Ollaan me täällä oltukin jo melkein kaksi kuukautta. Nyt me ollaan siinä iässä, että me aletaan erikoistua kenkien tuhoamiseen. Tähän asti polttopuut ja olohuoneen matto on riittänyt. Sandaalit, kumisaappaat, lenkkitossut – ne on kaikki meidän mieleen. Me tykätään silputa juttuja.
Meidän äiti Pluke on myös täällä kodinetsijänä ja hän on noin 47 cm ja 12 kg ja me ollaan vähän äidin näköisiä mutta ei kuitenkaan ihan. Me olllaan enemmän maastonakkeja. Lapsuus kului siellä maaseudun pihalla juostessa ja oli tosi kylmä. Hyvä, kun meidät tuotiin tarhalle. Meitä oli seitsemän veljestä, kuvittele miten paljon. Kaikki muut löysi kodin kotimaastamme Liettuasta, paitsi me jäätiin vähän kuin ylimääräisiksi. Ei sen takia, että meissä olisi mitään vikaa, näin vain aina käy, kun on paljon pentuja tarjolla adoptioon. Päästiin kotihoitoon helmikuussa.
Me etsitään kotia kyllä ihan erikseen, kun ollaan rohkeita poikia ja nyt, kun kasvetaan niin aletaan ärsyttää toinen toisiamme vähän enemmän. Voidaan me mennä samaan kotiin kahdestaankin, mutta ei sillä ole niin väliä.
Joku luulisi, että ollaan ihan samanlaisia, mutta ei ollenkaan.
Ollie on meistä sellainen suurien tunteiden pentu. Ollien pitää nukkua ihan ihmisen iholla kiinni ja toisaalta se on ihan raivoava rotweiler, kun näkee jonkun vieraan ihmisen ja sitä pelottaa. Anteeksi rotweilerit. Ollie on kokonaiset 2 kg painavampi kuin Scooby ja eläinlääkäri sanoi, että Ollie oli varmaan se pentueen iso paha paksulainen, joka työnsi muut pennut pois äidin maitolähteeltä ja joi kaiken maidon ja kasvoi kaikkein isoimmaksi. Olliessa on luonnetta ja särmää ja suurta rakkautta.
Scooby nukkuu kiltisti sohvalla ihmisen jalkojen juuressa eikä tunge sinne ihmisen mahan päälle. Kaunis kuin karkki, hänellä on sellainen ihana kiharainen karvaviiva keskellä selkää. Scooby tiesi heti, kun perheen pojalla oli käsi poikki ja lepäsi sängyllä, niin Scooby ei poistunut pojan viereltä hetkeksikään.