Sukulaiskoirani Peleda, Rama, Deila, Sati ja Bruolis ovat jo Suomessa omissa kodeissaan. Minä jäin jälkijunaan odottamaan, koska olin pienin ja heikoin. Kun tulin tarhalle kesäkuussa 2020, olin lähes karvaton. Ulkoloiset olivat tehneet ihollani tosi pahaa jälkeä.
Minut ja sisarukseni otettiin huostaan huonolta omistajalta, jolla oli useita koiria pihalla, nälissään, kiertämässä naapuritaloja ruokaa etsimässä. Meistä tuli paljon valituksia ja pääsimme tarhalle. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän ujoja ja vaatimattomia. Minä niin ujo, että minua voisi kutsua araksi koiraksi. Kun sisarukseni yksi toisensa jälkeen uskaltautuivat ulos koirankopista, niin minä istuin tiiviisti piilossa. Meitä koiria kävi kesällä katsomassa Pet Rescue Finlandin porukkaa Suomesta asti, eivätkä he ikinä nähneet nenänpäätäni enempää. En ole kuitenkaan mikään ihan villikoira. Kun pääsin karkuun tarhalla, niin tulin heti takaisin, en lähtenyt mihinkään kauas paniikissa juoksemaan.
Nyt aurinko paistaa risukasaankin, sanotaan, ja pääsin vihdoin näille sivuille kodinetsijäksi. Ensin tapahtui sellainen onnenpotku, että tarhan omistaja otti minut kotihoitoon.
Tarvitsen rauhallisen ja kärsivällisen kodin. Toinen koira toisi minulle tukea ja turvaa, rauhallinen asuinalue olisi vähemmän pelottava kuin kaupungin vilske. Kissoihin olen tottunut kotihoidossa. Näillä eväillä lähden kodinetsijäksi.