Tarinani alku oli ihan normijuttuja. Eräs rouva soitti tarhalle ja sanoi, että hän on pelastanut pienen koiran alkoholisteilta, mutta hän ei voinut pitää koiraa itse. Hän ei voinut tuoda koiraa tarhalle eikä voinut rokottaa koiraa eikä odottaa rokotusten voimassaoloon asti eivätkä oman kaupungin tarhat suostuneet ottamaan koiraa, kun olivat täynnä. Tarhan porukoiden pitää siis tulla heti 100 km ja hakea koira.
Niinpä tarhan porukat ajoivat 100 km yhteen suuntaan sovittuun paikkaan ja toivat pikkukoiran, eli minut, tarhalle. Seuraavana päivänä puhelin soi ja samainen rouva soitti ja sanoi, että hän nyt pikkaisen katui sitä, että oli antanut minut tarhalle. Hän oli jo tottunut koiraan ja nyt talo tuntui tyhjälle. Kyllä hän haluaisi sittenkin pitää koiran.
Tarhan porukat selittivät kärsivällisesti, että nyt koira on tullut tarhalle rokottamattomana ja on voinut jo saada parvoviruksen, joten koiraa ei voida viedä eikä tuoda minnekään ennen kuin koira on rokotettu ja tietty karanteeniaika on kulunut. Rouva olisi hyvä ja odottaisi nyt sitten.
Samana päivänä tarhalle tuli vielä kaksi puhelinsoittoa minusta. Kaksi rouvashenkilöä, jotka kummatkin olivat olevinaan minun omistajiani ja kummallakin oli erilainen tarina katoamisestani. Toiselta rouvalta olin karannut ja toiselta minut oli varastettu kaupan edestä. Kumpikin rouva asui eri paikkakunnilla, kumpikin väitti kivenkovaan, että tarhan sivuilla oleva koira, eli minä, on heidän koiransa.
Arvaa oliko minulla tunnistemerkintää eli sirua? Ei tietenkään.
Mitä tehdä? Tarha laittoi kuvani ja kaikki tarinat kaikkitietävään sosiaaliseen mediaan ja pyysi todistajien apua, kenen tarina oli totta, rouva 1: pelastanut alkoholisteilta, rouva 2: koira karannut vai rouva 3: koira varastettu kaupan edestä?
Monien kierteiden ja käänteiden kautta todellinen omistajani oli rouva 1, joka halusi jonkun tekosyyn varjolla antaa minut tarhalle ja rouvat 2 ja 3 olivat hänen sukulaisiaan, jotka värvättiin vaatimaan minua itselleen sen jälkeen, kun tarha ei halunnut luovuttaa minua takaisin rouva ykköselle, kun hän tuli katumamielelle.
Rouva ykkösen tarinat vaihtelivat myöskin. Ensin hän sanoi, että oli alunperin halunnut antaa minut tarhalle, koska naapuri halusi myrkyttää minut. Toinen hänen tarinansa oli, että eräs saksanpaimenkoira oli hyökännyt kimppuuni puistossa ja rouva oli pelästynyt ja halunnut antaa minut pois ettei niin kävisi enää.
Tarinoiden lopuksi rouva ykkönen suuttui ihan hurjasti, koska tarha ei halunnut antaa minua takaisin hänelle. Rouva ykkönen kirjoitti monta valitusta poliisille ja poliisi kävi tarhalla monta kertaa. Koiria ei ruokita, koiria ei ulkoiluteta, koirien häkkejä ei siivota . . . Poliisi sai monta valitusta rouva ykköseltä.
Kun rouva ykkönen ei saanut minua poliisin avulla, niin hän alkoi kiertää tarhaa yön pimeydessä ja yritti murtautua sisälle. Hän kirjoittautui vapaaehtoiseksi, että pääsisi ulkoiluttamaan minua ja viemään minut mukanani. Hän tarjosi minusta rahaa. Kirjoitti kaupunginjohtajalle.
Näin jatkui useita kuukausia. Mitä enemmän rouva ykkönen halusi minua, sitä enemmän tarhan porukat vastustivat sitä. Kaikki nuo valheet, aggressio, pelottelu. Tarhan porukoiden mielestä omistajani ei olisi hyvä koiranomistaja. Vihdoin rouva ykkönen suostui allekirjoittamaan sopimuksen, jossa hän luovuttaa minut tarhalle.
Nyt voit sitten ymmärtää, miksi olen aika tärkeä koira tarhan porukalle. He eivät halua antaa minua kenellekään omassa kotimaassani, koska olivat ihan kyllästyneitä kädenvääntöön rouva ykkösen kanssa. He haluavat minut ihanaan, rakastavaiseen kotiin Suomessa. Kotiin, joka ei unohtaisi tarhan porukoita ja heidän kovaa työtänsä ja lähettäisi kuvia ja pikkuterveisiä silloin tällöin. Siksi, että tarhan porukat tietäisivät, että olen vihdoin turvassa ihanien ihmisten luona ja minusta pidetään huolta.