Juuri ennen joulua minulle tapahtui sellainen jouluihme, että pääsin tarhalta kotihoitoon. Minä, pikkuinen vaatimaton koiranen, jota muut koirat kiusasivat ja purivat peppuuni ison haavan. Minä, jota luultiin ikälopuksi senioriksi ja jolla on pahat silmät ja huonot hampaat. Minä, tällainen toivoton tapaus, joka on asunut 70 koiran laumassa täysin unohdettuna, nukun nyt sängyssä ja puen päälle talvitakin ennen kaupunkikävelyä. Ihmeitä tapahtuu.
Sellainenkin ihme on tapahtunut, että kun minua on käytetty sen sellaisella eläinlääkärillä ja hampaat on korjattu ja haava on parantunut ja mieli on kohentunut, niin eläinlääkärin mielestä en ole vielä mikään ikäloppu seniori, vaan sellainen keski-ikäinen reipas mies, koira parhaassa iässä.
Minut pelastettiin sellaiselta toivottomalta pihalta, jossa oli 70 laiminlyötyä koiraa. Olen tottunut olemaan näkymätön koira koko elämäni ajan. Tulin tarhalle syyskuussa ja minua alettiin pikkuhiljaa syöttää ja madottaa ja rokottaa. Olin yhä kovin ujo ja järkyttynyt kaikesta. Muut koirat kiusasivat minua, piilouduin ihmisiltä.
Sain kotiehdokkaan omasta kotimaastani Liettuasta ja tietenkin tarhan porukan mielestä minun olisi paljon parempi asua omassa kotona kuin tarhalla ulkokoirana. Silti, mielen pohjalla oli pieni pelko. Minun kotimaassani on vielä melko vähän hyviä koteja tällaisille vähän haastavimmille koirille kuin minä. Ujoille, vanhemmille. Voisiko se olla totta, että löysin ihanan oman kodin omasta kotimaastani?
Tarhan porukat ajoivat 300 km viemään minua uuteen kotiini. Talossa oli valmiiksi kaksi koiraa asumassa ulkotiloissa ketjun päässä ja perhe näytti missä minä asuisin. Aika järkyttävää. Perhe oli valmis pitämään minua eristettynä kaikesta kahden huoneen välisellä käytävällä. Ovien takana. Lattia ja ruokakuppi. Perhe oli oikein ylpeä siitä, miten hienot sisätilat he olivat valmistaneet seniorikoiralle. Ei tarvitsisi olla ketjun päässä ulkona. Oli lämmintä ja turvallista. Yksinäistä. Ahdistavaa. Pimeää.
Ei kiitos, sanoivat tarhan ihmiset. Meidän tarhakoiramme ei asu näin. Koira haluaa olla ihmisten kanssa, yhdessä. Seniori tai ei, koira haluaa lenkeille, tekemistä, koulutusta, hellyyttä. Miten paljon minun kotimaassani on vielä ihmisiä, joista koira on kuin joku esine, jota säilytetään jossain komerossa tai ulkorakennuksessa ja otetaan esille silloin, kun itselle sopii.
Pikkuisen draamaa ja perheen kiukkua, mutta minä poika lähdin takaisin 300 km tarhalleni. Ehkä Suomeen, ajattelivat tarhan ihmiset. Ehkä Suomessa minua osattaisiin arvostaa.
Aikani kotihoidossa on osoittanut, että minä olen todellakin aarre. Sellainen hopeapytty, joka on päässyt mustumaan, mutta huolellisella putsaamisella paljastuu säihkyvän kirkkaaksi hopea-aarteeksi. Rauhallisessa ja rakastavassa kodissa koko olemukseni on muuttunut. Alan nauttia elämästä. Rohkaistua. Nuorentua, ihan oikeasti nuorentua.
Olen elänyt koko elämäni isossa koiralaumassa ja se ei ole minulle hyvä asia. Yksi yhteen ja osaan olla toisen koiran kanssa jopa leikkisä. Perheen koirakokemus olisi hyvä, koska tarvitsen vielä paljon aikaa, että rentoutuisin lopullisesti. Karkaamisvaara on iso, jos ja kun pääsen vaihtamaan maata ja kotia.
Rakastan tämän hoitokodin kissaa. Se on niin söpöä kun katson kissaa ihan rauhassa ja heilutan häntää. Kissakin tuntee olonsa turvalliseksi minun kanssani. Tämän perheen kissa yleensä inhoaa näitä hoitokoiria, mutta minä olen kissan suosiossa.
Viimeisessä videossa näet mistä oloista minut pelastettiin. Pelastusoperaatio pääsi ihan iltauutisiin. Olen kuuluisa koira.