Minusta kasvaa varmaan isompi koiruus. Olen lokakuusta 2018 lähtien ollut tarhalla ja yritän päästä eroon ujoudestani. Kaikki on uutta. Olen kiltti ja rohkaistun päivä päivältä.
Äitini oli sellainen tyypillinen maaseudun koditon koira. Kulkurityttö. Hän meni talosta taloon kerjäten ruokaa ja synnytti pentueen toisensa jälkeen. Minä ja sisarukset synnyttiin navetan nurkassa heinäkasaan. Jossain talossa äitiä ruokittiin, toisissa potkittiin. Onneksi aina löytyy hyviä ihmisiä. Yksi mies soitti eläinsuojelijoille ja pyysi hakemaan äitini pois. Äiti saataisiin steriloitua ja hänestä tulisi ihmisten koira, ei villikoira.
Lisää uutisia
Niin se aika vaan vierii ja kovasti odotan sitä päivää, että pääsisin oman perheen luokse rauhassa tutustumaan, mitä se mukavalta kuulostava lemmikin elämä oikein on.
Täällä tarhalla aika ihmisten kanssa on todella rajattua ja vähäistä, kun päivän askereisiin ja niihin kymmeniin ja taas kymmeniin puhelinsoittoihin hylätyistä koirista menee kovasti aikaa.
Pääsen kuitenkin päivittäin hetkeksi tutustumaan pihapiiriin ja muihin koiriin. Se on vain minulle aina kovin jännittävää ja en oikein uskalla mitään tehdä. Katselen, kun muut kaverit juoksentelee pitkin pihaa ja hyörii ympärillä, mutta itse en oikein vielä uskalla mennä mukaan.
Haluaisin kovasti ihmisten läheisyyttä, mutta kaikki jotenkin vielä pelottaa, etten ihan uskalla hakeutua kunnolla hoitajienkaan luokse. Uskon kuitenkin, että vielä se minunkin päivä koittaa ja pääsen omaan kotiin, missä on ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja haluavat käyttää aikaa siihen, että minä opin rentoutumaan ja luottamaan ihmisiin.