Päädyin tarhalle, koska omistajani menehtyi eikä kukaan hänen lähipiiristään halunnut ottaa minua hoiviinsa. Vaikka minulla onkin ollut omistaja, jonka ansiosta minun ei ole tarvinnut kuljeksia kadulla kaikkien autojen seassa, ovat entiset elinolosuhteeni jättäneet minuun henkisiä arpia. Asuin entisessä kodissani pääasiassa lintutarhassa. Tiedättehän, sellaisessa kanoille tarkoitetussa häkkimäisessä hökötyksessä, jonka seinät ovat rautalankaista verkkoaitaa.
Kokemukseni elämästä tuon häkin ulkopuolella ovat todella rajalliset, jonka vuoksi monet ulkomaailman asiat pelottavat tai vähintäänkin epäilyttävät minua aikalailla. En ole pystynyt rakentamaan vielä elämäni aikana yhtäkään kunnollista luottamussuhdetta ihmisen kanssa, joten olen uusia, kaksijalkaisia tuttavuuksia kohtaan usein melko pidättyväinen. Toisten eläinten kanssa tulen sen sijaan toimeen oikein hyvin.
Uuden perheeni on varauduttava siihen, että alkuun monet asiat tulevat varmasti kauhistuttamaan minua: Autot, kovat äänet, portaat, liukas lattia, imuri ja televisio voivat vaatia hyvinkin paljon totutettelua. Saatan vaipua omaan tarkkailukuplaani päiviksi, viikoiksi tai ehken jopa kuukausiksi. Kotiuttamiseni tulee vaatimaan aikaa, kärsivällisyyttä, ymmärrystä, tietotaitoa, halua oppia uutta – jos omat tiedot, taidot ja niksit eivät tunnukaan riittäviltä – , mutta ennen kaikkea rakkautta ja rakastamista ilman ehtoja.
Minulle etsitään siis koirakokenutta kotia, jossa ymmärretään minunlaiseni, hieman pelokkaan ja varautuneen karvakorvan sielunelämää. Tarvitsen ympärilleni ihmisen tai ehken kaksikin ihmistä, jotka pystyvät näyttämään minulle, kuinka ihanaa ja kaunista elämä todellisuudessa voikaan olla.