Usein meitä maaseudun teillä juoksentelevia koiria on vaikea saada kiinni. Meillä on sellainen pakenemismoodi päällä ja muutenkin saatetaan pelätä ihmisiä. Anzelikan oli kuitenkin tietenkin ihan pakko pysähtyä tien laitaan ja edes yrittää saada minua kiinni. Näistä ihmisistä tulee ihan sellaisia koirakuiskaajia kun ne viettää päivät pitkät maalaiskoiria pyydystämässä.
Kaikeksi onneksi minulla oli ihan hurja nälkä. Anzelikalla oli tietenkin autossa mukana herkullisen tuoksuista koiranruokaa ja sen haju sai minut pysähtymään. Askel kerrallaan, henki kurkussa, varovasti, minut saatiin kiinni. Oli kovin tiukka tilanne, koska tietä pitkin ajoi paljon autoja ja rekka-autoja, matkalla Suomesta Puolaan ja takas.
Näetkö, meiltä täältä Liettuan ja Latvian rajalta on vain jokunen 7 tunnin ajomatka Tallinnaan ja siitä lautalla Suomeen. Niin lähellä Suomea me ollaan. Silti Suomessa ei joka päivä juoksentele jonkun hylkäämiä koiria pitkin teitä ja kyliä. Meillä juoksentelee. Liettuan isot kaupungit on jo ajat sitten siistitty, varsinkin pääkaupunki Vilna. Siis karkulaiskoiria näkyy päivittäin, mutta ne yleensä saadaan heti tarhalle ja valitettavasti takaisin omistajille, jotka pitävät koiriaan ulkokoirina. Niin paljon asioiden pitäisi vielä muuttua. Meidän maaseutu on vielä surullinen paikka koirille.
Tarhan vapaaehtoiset tykkäävät minusta kovasti, haen koko ajan ihmisen kontaktia, vaikka ihmiset ovat minulle ihan uusi ja ihana juttu. Tulen toimeen muiden koirien kanssa, paitsi ruoka-aikoina. Minulla on ollut nälkä pitkään ja ruoka on minun juttu.
Ai niin tuo suomalaisille niin hankala nimeni, se on asuinalue, jonka läheltä minut löydettiin.