Usein Liettuan maaseudulla näkee ihan nuoria ja pieniä koiria siellä raskaan ketjun päähän kahlittuna koirankopissa tai ladon seinässä. Koiran sitomisen logiikka on siinä, että ei haluta että koira karkaa ja juoksee pitkin kyliä. Sehän on hyvä juttu, eikö vain, että koira ei pääse karkaamaan?
Eläinsuojelijoille asia on vain niin käsittämätön. Maaseudulla ja pikkukylissä perheet ovat usein ihan kunnollisia. Köyhiä, mutta ahkeria, kivoja ihmisiä. Pihat ovat täydellisessä kunnossa. Upeita kukkapenkkejä, viimeisen päälle leikattu nurmikko, terveitä omenapuita, kasvimaa, jossa ei ole yhtään rikkaruohoa. Miksi näin kauniiden pihojen perällä on aina se onneton koira, jonka koko elämä on 24/7 ketjun päässä haukkumista. Perheet puolustelevat käytäntöä juuri sillä, että hyvän perheen koirat eivät juokse kylillä ja siistin talon pihoilla koirat eivät sotke. Koiran paikka on aina ollut koirankopissa. Piste.
Minkälaisia vahtikoiria ketjun päässä olevat pikkukoirat voivat olla? Mitä me voidaan tehdä, jos pihalle tulee kettu tai pahimmassa tapauksessa susi, joka raatelee meidät puolustuskyvyttöminä. Näinkin välillä tapahtuu. Elämämme on ikuista haukkumista.
Pennutkin sidotaan siihen tyhmään ketjuun heti, kun tulevat niin vanhoiksi, että maailma alkaa kiinnostaa ja hajut vievät mukanaan. Kaulapanta, ketju, nyt on koira siististi omalla paikallaan.
Minä olen yksi niistä onnekkaista koirista, jotka omistajat antoivat tarhalle. Muuten seuraavat kymmenen vuotta elämäni olisi kahden metrin alue pihan perällä. Aivan käsittämättömän surullista.