Aikaisemmin asiat eivät olleet kohdallani kovinkaan hyvin. Viimeisestä kuvasta näet kuinka elin ennen kuin pääsin tarhalle: minut oli sidottu kiinni traktorin kylkeen pihan reunassa, ja sieltä minun oli tarkoitus vahtia pihaa. Traktori oli kotini. Omistajani kävi kerran kolmessa tai neljässä päivässä tuomassa minulle hieman ruokaa. Muuten olin yksin. Tekemättä mitään. Yksin pelkojeni kanssa.
Pelkäsin kaikkea: ihmisiä, autoja, ääniä, jopa omaa varjoani. Kun minut pelastettiin tarhalle en suostunut aluksi syömään, pelkäsin lähteä tarhalta ulos, pelkäsin jokaista ihmistä, joka yritti tulla silittämään minua. En ollut tottunut siihen.
Mutta sitten tapasin Eman, eläinten käyttäytymistieteilijän, ja hän teki mahtavaa työtä kanssani! Hän sai minusta, pelokkaasta ja surullisesta koirasta, kuoriutumaan iloisen koiran, joka kävelee rannalla häntäänsä heiluttaen. Olen edelleen aavistuksen pelokas, tulen olemaan todennäköisesti aina hyvin vaatimaton eikä minusta todennäköisesti tule ikinä maailman rohkeinta koiraa, mutta edistyn joka päivä.
Pelkään edelleen esimerkiksi mennä sisään rakennuksiin. Tarha vaikutti aluksi pelottavalta paikalta, mutta lopulta uskaltauduin astua sisään ja nyt kutsun sitä kodikseni. Tarhan ihmiset arvelevat, että teen edistystä pikkuhiljaa kaikilla elämäni osa-alueilla. Koirien kanssa tulen hyvin toimeen, ihan kaikenlaisten koirien. Kissojen kanssa olen ollut kerran samassa tilassa, se meni hyvin mutta toisaalta olin aika pelokas kaikkea kohtaan vielä silloin. Mutta todennäköisesti tulen kuitenkin myös kissojen kanssa toimeen. Voisin asua myös lapsitaloudessa, mutta ensisijaisesti minulle etsitään kotia, jossa ei olisi lapsia.
Mutta jos mainitsen yhden tärkeimmän ominaisuuteni, niin se on tämä: olen maailman kiltein koira. Näin myös tarhan ihmiset sanoivat. Vaikka olen pelokas, en ole ikinä aggressiivinen. Olen kaikkien kanssa kärsivällinen ja uskollinen koira. Jopa enemmän kuin herkkuja rakastan sitä, kun vietät aikaa kanssani, rakastat minua. Olen kaunis, suurisydäminen jättiläinen.