Kuinka moni ihminen on löytänyt metsän uudelleen koronavirusepidemian aikana ja kuinka moni ihminen on jo tiennyt, että kiireen ja stressin keskellä mikään ei paranna niin hyvin kuin metsä?
Kuvittele olevasi kaltaiseni tarhakoira. Elämä on rajoittunut häkkiin, jonka muut asukkaat käyvät joskus hermoille. Sadat koirat haukkuvat herkeämättä niin kauan kuin ihmiset ovat paikalla. Kaikki kerjäävät huomiota ja kaikille ei ole aikaa.
Jatkuva meteli. Jatkuva kilpailu huomiosta. Jatkuva pitkästyminen. Haastava paikka mille tahansa koiralle, varsinkin minunlaiselleni nuorelle paimenkoiralle.
Kaikkein paras metsä on noin 50 km tarhaltani. Satumetsä, lumoava metsä. Metsä, jossa voi vaeltaa tuntikausia kohtaamatta muita kuin alkuperäisiä metsänasukkaita. Rusakko, ketun jäljet. Ei roskia, ei autoja, ei ihmisiä.
50 km ajomatka yhteen suuntaan, jotta tarhakoira pääsisi kävelylle metsään. Luuletko, että nämä tarhan vapaaehtoiset ovat ihan järjissään? Kyllä vai ei?
Oli vastaus mikä tahansa, me tarhakoirat pääsemme kävelylle metsään. Metsälenkki on tietenkin harvinaista herkkua, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Jaksan monta päivää tarhaelämää päästyäni pitkälle, rentouttavalle lenkille metsään oman ihmisen kanssa.
Minut löydettiin vaeltelemasta kaduilla ja päädyin tarhalle lokakuussa 2020. Nyt haussa on oma ihminen, oma metsä. Pitkät metsälenkit, yhteiset metsälenkit. Leikkiminen, koulutus, rakkaus.