Meistä maaseudun ujoista koirista ei ikinä tiedä mitä meistä tulee. Täällä oli yksi ihan pikkuinen söpö koira, joka pääsi tarhalta asumaan vapaaehtoisen kotiin, mutta ei arvostanut sitä ollenkaan, vaan asui kaksi kuukautta sohvan alla. Sitten yksi meistä muutti Suomeen ja kanssa nökötti sohvalla liikkumatta jonkun kolme kuukautta ennen kuin alkoi liikkua ja tutkia ympäristöään. Siinä kävi vielä niin hassusti, että se koira oli aika pullea ja omistaja asui kerrostalossa melkoisen rappumäärän päässä nurmikoista, mitä kukaan muka fiksu ihminen ei tullut ajatelleeksi. Nyt ne on jo alkanut ajatella, eli jos on ujo koira lähdössä kerrostaloon, niin voisi olla niin pieni koira, että voi napata syliin, kun portaat pelottaa.
Sitten tuo ihan ensin mainittu pikkuinen söpö koira pääsi Suomeen kotiin ja siitä tulikin ihan hirveä pirttihirmu. Yhdistyksen väki katsoo ihan naama valkoisena videoita missä se ennen niin ujo koira vetää hurjaa riemurallia ympäri pihaa ja kiusaa perheen muita koiria ja haukkuu omistajilleen. Ujo? Älä naurata.
Jotkut ujot koirat on ihan hiljaa pari kuukautta ja sitten ne alkaa haukkua ihan kaikelle. Siis ihan kaikelle. Vieraat ihmiset, pyörät, toiset koirat. Kun ujon koiran itsetunto kasvaa ja kuitenkin se sosialisointi puuttuu, niin tulos voi olla aikamoinen räjähde.
Tämä nyt ei liity ujouteen, mutta yksi meistä Suomeen lähteneistä koirista ei kolmeen vuoteen uskaltanut kävellä puulattialla. Se käveli kyllä asunnon niissä osissa, joissa oli kivetystä, mutta puulattiahuoneisiin se ei mennyt. Paitsi sitten yhtäkkiä eräänä päivänä kolmen vuoden kuluttua.
Se on ehkä hauskinta meissä rescuekoirissa, ihmiset sanovat. Me kehitytään ja muututaan ja rohkaistutaan ja meidän pikkupersoona tulee esille vähitellen ja pitkän ajan kuluessa. Se on vähän kuin avaisi joululahjapakettia, josta ei yhtään voi arvata mitä siellä sisällä on.
Haen turvaa, katselen, ihmettelen. Tulen mainiosti toimeen muiden koirien kanssa.