Kotimaassani Liettuassa on vielä sitkeästi selkäytimessä sellainen idea, että paras yllätyslahja ja elämän piristys maaseudulla asuville ikääntyville vanhemmille on koiranpentu. Ihan koulutetut, fiksut nuoret ihmisetkin joskus taantuvat ikään kuin keskiajalle, kun puhe kääntyy koiriin. Kuinka moni meistä tarhakoirista on hylätty, koska ne ikääntyvät maaseudulla asuvat vanhemmat eivät halunneet mitään koiranpentua eivätkä jaksaneet leikkiä ja kasvattaa aktiivista, iloista koiraa?
Yhdistyksen Liettuan vastaava käy usein tällaista keskustelua:
Fiksu, nuori, koulutettu kaupunkilainen: ”Hei, sinähän olet paljon tekemisissä tarhakoirien kanssa, sattuisitko löytämään pennun vanhemmilleni. He asuvat maaseudulla ja heidän aikansa käy pitkäksi.”
Liettuan vastaava: ”Tarhat ovat täynnä hienoja seniorikoiria, voisit yhdessä vanhempiesi kanssa mennä tutustumaan. Seniorikoira on niin paljon helpompi seniori-ikäisille vanhemmille.”
FNKK: ”Ei seniorikoiraa, niillähän voi olla vaikka mitä pahoja tapoja. Koiranpennun voi kasvattaa omaan elämään sopivaksi. Eivät vanhempani haluaisi mitään senioria.”
Liettuan vastaava: ”Vanha koira sopeutuu mainiosti uuteen perheeseen. Koiranpentu on aktiivinen ja vilkas ja tarvitsee paljon työtä, oletko ajatellut sitä?”
FNKK: (Kääntyy ympäri närkästyneenä ja miettii mielessään, miksi nämä eläinsuojelijat ovat aina niin vaikeita, tarhat on täynnä pentuja, antaisivat nyt koiran pois tarhalta eivätkä olisi noin nirsoja.)
Ymmärsit varmaan, että tällainen alkupuhe oli juuri sen takia, että minut annettiin lahjaksi maaseudulla asuvalle ikääntyvällä äidille. Kuukauden verran ikääntyvä äiti jaksoi minua, sitten tulin tarhalle. Äidin kunto ja terveys ei riittänyt alkuunsakaan minun hoitamiseksi.