Vuosien ajan olemme kuulleet koirista, jotka tulevat Penkta Koja tarhalle Joniskis kylän kunnalliselta tarhalta. Penkta Kojan työntekijät saavat noin kerran kuukaudessa puhelinsoiton kunnallisen tarhan työntekijältä Juozakselta. Tarhalle on kerääntynyt koiria, joiden 14 päivän karanteeniaika on loppunut ja koirat pitäisi lopettaa. Penkta Kojan työntekijä Lina ajaa paikalle ja hakee koirat turvaan. Yhteistyötä on tehty jo 10 vuotta ja keskimäärin Penkta Koja tarhalle tulee noin viisi koiraa kuukaudessa.
Pääsimme vihdoin koiranhakumatkalle mukaan selvittämään, mistä tämä ihana yhteistyö on oikein saanut alkunsa.
Saavun aikaisin aamulla Penkta Kojan tarhalle tapaamaan Linan, tarhan pitkäaikaisen työntekijän. Edessä on kolmen tunnin ajomatka Liettuan ja Latvian rajalle. Meitä odotti siellä kolme kuolemaan tuomittua koiraa. ”Hullun hommaa”, huokaisen Linalle, joka vain nauraa iloisesti. Lina on tottunut ajamaan näitä matkoja. Ajomatka on todella kaunis, kun luonto on heräämässä kesään kaikkine vihreän sävyineen. Pitkä pätkä ajoa on pelkkää maaseutua ja vessatauot ja välipalojen ostot on ajoitettava tarkasti.
Vihdoin lähestymme vaatimattoman näköistä ulkorakennusta, jossa Juozas odottaa meitä innoissaan. Olen kiertänyt aika monta maaseudun kylää ja tavannut monenlaisia ihmisiä, mutta Juozas on minulle yllätys. Tunnen yhtäkkiä olevani jonkun englantilaisen kartanon pihalla. Tyylikäs, nuorekas mies, jolla on sävy sävyyn vihreätä brittiylimistön tyyliä yllään, ihan kuin hän olisi juuri palannut metsästysretkeltä valmiina nauttimaan kello viiden teetä takkatulen äärellä. Ei mitään tyypillistä Liettuan maaseudun tyyliä a la rikkinäiset verkkarit ja kaljamaha.
Ensin työ, sitten huvi. Autoon pakataan Bella, suloista suloisempi pikkukoira jonka omistaja kuoli. Daikis, maaseutua kiertänyt vaeltaja, joka suhtautuu meihin ymmärrettävän epäluuloisesti, Brita, iso ja rento saksanpaimenkoiramix, joka oli löytynyt kyliltä ruokaa kerjäämästä. Juozas kertoo jokaisesta koirasta yksityiskohtaisesti, rakkaudella. Koirat ovat olleet hänellä kaksi viikkoa ja Juozas on jo ehtinyt tehnyt kaikista hyviä huomioita. Tämän kuukauden onnelliset koirat.
Aurinko paistaa ja Juozas hymyilee onnellisena. ”Jos meillä olisi mies mukana, niin Juozas hakisi snapsipullon”, kuiskaa Lina, ”hänestä on niin kiva aina kun tulemme tänne hakemaan koiria”.
Aloitan sadalla eri kysymyksellä. Haluan tietää kaiken ja onneksi Juozakselta tarinat eivät lopu kesken.
”Minulla oli kaikki mahdolliset pätevyydet, joita tarvitaan tässä työssä kunnallisella koiratarhalla. Olen metsästäjä ja minulla on lupa pitää asetta ja osaan ampua.” Hiljenimme kaikki hetkeksi. Tosiasia on se, että aikoinaan maaseudulla kulkukoiraongelman ratkaisemiseen tarvittiin vain ihmisiä, jotka pystyivät tulemaan paikalle ja ampumaan irrallaan kulkevat koirat. ”Toiseksi, minulla on koirankouluttajan pätevyydet. Olen kouluttanut metsästyskoiria ja ollut tuomarina metsästyskoirakokeissa. En ole siinä touhussa enää mukana. Ei se ole minun arvojeni mukaista. Olin aina se outo lintu metsästyspiireissä. Ennen kokeita pesin ja harjasin koirani hienoksi. Laitoin puvun päälleni. Muut tulivat paikalle rikkinäisissä housuissa ja taluttivat likaisen koiransa paikalle ketjussa ja nauroivat minulle.” Juozas huokasi. ”Olisitte nähneet minun koirani, hän oli upea, ainoa kettuterrieri Liettuassa niihin aikoihin. Se pitkä, hieno nenä, se upea häntä.”
”Olihan se ihan hirveätä,” Juozas vakavoituu. ”Aikoinaan koirilla oli täällä tarhalla vain kolmen päivän karanteeniaika. Kuvitelkaa, kolmessa päivässä maaseudulta löytyneille kulkukoirille piti löytää entinen omistaja tai uusi omistaja. Se oli ihan mahdotonta. Itkin ja ammuin, itkin ja ammuin. Ryhdyin miettimään, mitä ihmeessä voisin tehdä näiden koirien hyväksi”.
Lina kertoi, että Juozas alkoi ottaa yhteyttä yksityisiin koiratarhoihin ja pyysi heidän apuaan. Samalla alueella toimii Siauliu Letenele tarha, joten oli loogista pyytää heitä auttamaan. ”He tulivat ja valitsivat kymmenen koiran joukosta kaksi kauneinta”, tuhahtaa Juozas, ”voitteko kuvitella!” Nyökyttelimme päätämme hiljaisuudessa ja yhteisymmärryksessä. Emme osanneet laittaa tunteitamme sanoiksi emmekä perustella mietteitämme, mutta tiesimme kaikki, että niin ei vain saa tehdä. ”Eihän niin vain saa tehdä”, huudahti Juozas, ”sanoin heille, että älkää tulko enää lähellekään koiriani.”
Juozaksen avunpyyntö alkoi kiertää tarhaporukoiden keskuudessa. Jotain kautta sana meni Vilnassa sijaitsevalle Dogspotas tarhalle, joka kertoi Juozaksen koirista Penkta Kojan tarhalle. Ensimmäinen visiitti Penkta Kojasta Juozaksen luokse oli epäonnistunut. Juozas oli menettänyt luottamuksensa tarhaihmisiin ja kun pari ”tyttöä” isosta kaupungista tupsahti hänen pihaansa, Juozas käski heidän ajaa takaisin kotiin. ”Kaunasista?? Älkää naurattako, en usko että ajatte kaksisataa kilometriä joka kuukausi parin koiran takia. Tämä ei vain toimi.” Tytöt isosta kaupungista olivat kuitenkin eri maata kuin muut. He ajoivat Juozaksen luokse sinnikkäästi, kutsumatta, joka kuukausi kerta toisensa jälkeen ja pakkasivat koiria autoonsa. Kaikkia koiria, olivat he sitten vanhoja, isoja, rumia, sairaita, pieniä, ujoja tai vihaisia. Luottamuksen silta oli rakennettu teoilla.
”Olihan täällä se piha, jossa oli yli 30 koiraa, muistatko Lina?”, Juozas kertoo innokkaasti. ”Meitä meni paikalle kaksi poliisia ja kunnan viranomaisia ja kaikki seisovat paikallaan ja sanovat, hae ne koirat Juozas, me odotamme. Siinähän minä sitten hikoilin ja juoksin. Ne poliisit pelkäsivät koiria. Koiria oli joka puolella, pihalla, sisätiloissa ja loppujen lopuksi sain heidät kaikki autoon.”
Kuukausittainen matka Penkta Koja tarhalta Joniskis kylän kunnalliselle tarhalle.
”Tiedättekö, että ennen vanhaan täällä maaseudulla vallitsi kuri ja järjestys ja kulkukoiria ei ollut. Vastasyntyneet pennut laitettiin pussiin ja järven pohjaan. Ketjussa pidettävät koirat eivät päässeet karkuun. Jotkut koirat ovat vahtikoiria ja heidän kuuluu olla ketjussa pihalla. Jos naapuri ei pitänyt vahdistaan huolta ja koira lähti vaeltamaan, niin ensin heille pidettiin puhuttelu ja jos mitään ei tapahtunut, niin naapurit varmistivat, että hänen koiransa katosi.” Lina ja minä vilkaisimme toisiamme ja huokaisimme. Lina rohkeampana kertoi, mitä mieltä olimme maaseudun kurista ja järjestyksestä.
Siinä me seisoimme, niin erilaisia ja niin samanlaisia yhdellä kertaa. Juozas tiesi, että hänen maailmansa oli muuttumassa. Hänen edessään seisoi outoja kettutyttöjä isosta kaupungista, valmiina katkaisemaan ketjuja ja steriloimaan tyttökoiria. Hän ei ymmärtänyt meitä ja me emme ymmärtäneet häntä, mutta silti seisoimme siinä yhdessä iloiten niistä kolmesta koirasta, jotka istuivat autossa matkalla parempaan elämään. Olimme tehneet jotain konkreettisen hyvää yhdessä ja siksi valitsimme ystävyyden ja kunniotuksen toisiamme kohtaan. Valitsimme sen, mikä meitä yhdisti emmekä sitä, mikä meitä erotti. Kaikki aikanaan, askel kerrallaan.
”Kiitos siitä mitä teet koirien hyväksi”, sanoin Juozakselle. ”Teet upeaa työtä. Kukaan ei ole käskenyt sinua välittämään näistä koirista, olet tehnyt kaiken tämän ihan itse. Niin monta sinun koiraasi on lähtenyt Suomeen uusiin koteihin”. Juozas hymyili, ”Tiedätkö, kukaan ei ole ikinä kiittänyt minua. Täällä kylässäni minua pidetään idioottina, kun välitän näistä koirista”. Annoin Juozakselle suomalaista suklaata ja hän antoi minulle itse ammutun villisian pateeta. Kaksi eri maailmaa kohtasi.
Fati on esimerkki koirasta, joka on tullut Joniskis tarhalta ja löysi kodin Suomesta 2022
Ajoimme Linan kanssa takaisin tarhalle hyvillä mielillä. Autossa istuvat koirat olivat ihania. Pelastusreissuilla pitää aina nauttia siitä lyhyestä euforian tunteesta, jolloin auto on täynnä ihania koiria, jotka ovat pelastuneet kovalta kohtalolta. Sen jälkeen alkaa arki. Koirat sairastuvat, pelkäävät, purevat. Koirat pitää rokottaa, leikata, hoitaa, ulkoiluttaa. Koirat sulautuvat tarhan kiireiseen, likaiseen arkeen, satojen haukkuvien koirien massaan, jossa juuri ja juuri ehtii kerätä kakkoja ja puhdistaa vesikuppeja.
Bella, Daikis ja Brita, tervetuloa uuteen elämään. Matka on alkanut.