Kesäkuun alussa joukko Pet Rescue Finlandin aktiivijäseniä ja koiranomistajia suuntasi kohti Latvian ja Liettuan rajaa Panevezyksen kaupungin laitamille, jossa sijaitsee Mazas Draugas yhdistyksen uusi tarha. Jos joku olisi kurkistanut autojen takapakkeihin, niin olisi hämmästynyt. Mukana oli moottorisahaa, viikatetta ja vaikka millaista työkalua. Tämä ei olisi mikään tavallinen lomamatka.
Kaksi autollista pääsi matkaan jo torstaina ja niinpä Eeva, Roosa ja Sari sekä Marjatta, Jorma ja toiminnanjohtajamme Heidi pysähtyivät torstai-yöksi Birzain viehättävään Arbatines (suomeksi ”Teehuone”) -hotelliin. Hotellin omistaja on vakituinen Mazas Draugas yhdistyksen tukija, joten oli kiva majoittua näin koiraystävällisessä paikassa.
Perjantaina Liisa nappasi Iidan mukaan Vilnan lentokentältä ja Jouni ja Laura ehtivät paikalle Riikasta. Laura on Pet Rescue Finlandin somevastaava ja on ollut Liettuassa jo useita kertoja. Iidalla on Bosniasta tullut rescuekoira ja hän on auttanut Pet Rescue Finlandia lisäämällä koiria nettisivuille ja avaamalla kotinsa useille hoitokoirille. Kun porukka oli koossa, lähdettiin seuraamaan Mazas Draugaksen johtajan Anzelikan tavallista työpäivää Liettuan maaseudulla.
Ensimmäinen pysäkki oli noin 5 km Birzain kaupungista oleva itsepäisen vanhan rouvan piha, jossa koirat olivat päässeet lisääntymään vapaasti. Anzelika on pelastanut koiria tältä pihalta jo vuoden ajan. Noin kymmenen koiraa oli tuotu tarhalle ja sitä kautta Suomeen omiin koteihin.
Tällä hetkellä näköpiirissä oli kolme koiraa ja talon terassilla yksi vastasyntynyt pentu. Olimme ottaneet Birzaista mukaan Mazas Draugas yhdistyksen vapaaehtoisen Alen, koska toivoimme että hän eläkeläisenä osaisi jutella toisen eläkeläisen kanssa. Pihalle ajoi myös kunnan viranomaisia, mutta heilläkään ei ollut valtuuksia mennä talon sisälle tai ottaa koiria huostaan ilman rouvan suostumusta.
Pihalla kului parisen tuntia emmekä kaikista yrityksistä huolimatta saaneet mukaan yhtäkään koiraa. Koirat olivat villiintyneitä eivätkä tulleet edes omistajansa luokse. Rouva oli oikein pahalla tuulella eikä halunnut luopua koiristaan. Näytti sille, että mitä enemmän yritimme taivutella rouvaa, sitä itsepäisemmäksi hän kävi. Itku kurkussa kuuntelimme, kuinka rouva kertoi hukuttaneensa kaikki pennut paitsi yhden ja kuinka metsästäjät olivat ampuneet kaksi koiraa ja yksi oli jäänyt auton alle. Käsittämätöntä, miten vähän arvoa eläimillä on näissä maaseudun köyhissä taloissa.
Asetimme metsään loukon ja ajoimme seuraavaan kohteeseen. Opimme pian, että Anzelikan työpäivä on yhtä ajamista. Seuraava kohteemme oli 20 km päässä pikku kylässä, jossa mukava eläkeläismies oli vahtinut naapurinsa koiraa jo neljä vuotta. Naapuri oli muuttanut pois ja sanonut tulevansa hakemaan koiran jonakin päivänä. Tästä lupauksesta oli kulunut jo tosiaan neljä vuotta.
Eläkeläismies oli soittanut Anzelikalle jo pari kuukautta sitten ja odottanut kärsivällisesti, että tarhalta vapautuisi paikka koiralle. Eläkeläismies sääli koiraa kovin paljon. Hänellä ei ollut itsellään minkäänlaista terveyttä ulkoiluttaa koiraa, joten massiiviseksi ruokittu ystävällinen karvaotus oli elänyt kolmen metrin ketjun päässä vuosikausia. Ketjun irroittamiseksi tarvittiin työkaluja ja sitten onnellinen koira lähti mukanamme kuin höyryveturi kohti uusia hajuja.
Koira pakattiin Liisan koirankuljetusautoon ja mielialat olivat korkeammat kuin vanhan rouvan pihasta lähtiessä. Nyt meillä oli vihdoin koira mukana. Ajoimme takaisin Birzaihin viemään koira yhteen Anzelikan kotihoitopaikoista. Koska Mazas Draugas yhdistyksellä ei ole omia tiloja, koiria on eri paikoissa maaseudulla kotihoidossa. Kotihoito ei suinkaan tarkoita sitä mitä Suomessa kotihoito tarkoittaisi. Koirat ovat yhäkin ulkona ketjuissa tai ahtaissa aitauksissa.
Täytyy kuitenkin muistaa, että kotihoitoon tai tarhalle pääsy on koiralle menolippu parempaa elämää kohti. Koira saa hoitoa, hyvää ruokaa, rokotukset, steriloinnin ja todellisen mahdollisuuden löytää oikea koti ihmisen parhaana ystävänä.
Iso karvaotus pääsi omaan ulkoaitaukseen ja hänen tilalle autoon pakattiin iso labradorimiksi Bartas. Bartaksella on käytösongelmia, tarkemmin sanottuna voimakas resurssiagressio. Bartas löysi kodin Liettuasta, mutta tuli takaisin tarhalle vain parin viikkoa kotiutumisen jälkeen. Kotihoitopaikan rouva ei pysty ulkoiluttamaan tai kouluttamaan jätti-isoa labbismixiä, joten nyt kun lähempänä kaupunkia sijaitsevalla tarhalla on tilaa, niin Bartas pääsee Mazas Draugas yhdistysten nuorten vapaaehtoisten koulutettavaksi.
Liisan autoon pakattiin myös kovasti säälittävä, huumorimielellä arvioituna ainakin 150 vuotias pikkukoira, jonka olisi aika päästä kunnon eläinlääkärintarkistukseen ja kotihoitoon Liisan luokse.
Joimme kupposen teetä upeiden kukkaistutusten keskellä ja jatkoimme matkaa. Kata, Sanna ja Heidi olivat päässeet myös matkan päälle ja tapasimme heidät Birzain keskustassa. Sannan mukana matkustivat ihanat nelijalkaiset ystävät Fiina ja Feja. Fiina on adoptoitu Mazas Draugas yhdistykseltä ja Feja Penkta Kojasta.
Saimme tehtyä ensimmäisen ryhmäkuvan Alen ihanalla siirtolapuutarhamökillä, jossa oli kotihoidossa ujo Vabale tyttönen. Sari otti Vabalen syliinsä ja lupasi koiralle kotihoitopaikan. Tällainen tilaisuus on Vabalelle kuin lottovoitto. Koira ei voi mitenkään rohkaistua, avautua ja alkaa luottamaan ihmiseen siirtolapuutarhan aitauksessa. Vabale olisi Sarille jo toinen Pet Rescue Finlandin kotihoitokoira. Sen lisäksi Sari lisää koiria nettisivuillemme.
Nyt liettualaisten maalaiskylien läpi ajoikin vaikuttava jono suomalaisia autoja. Matkan varrella pysähdyimme erään pellon laidalle. Kyyneleet silmissä asettelimme Sannan Fiinan ja Liisan mukana matkustavan Honeyn pellolle istumaan. Fiinan nenä kävi ahkerasti. Tunnistiko Fiina sen pellon, jossa hän oli istunut Honeyn kanssa kaksi vuotta sitten? Sen pellon, jonka laidalle Anzelika pysähtyi ja houkutteli koirat mukaansa?
Feja ja Fiina ovat Sannan ensimmäiset rescuekoirat ja koirien myötä Sannasta on tullut Pet Rescue Finlandin aktiivi. Sanna hoitaa Suomen puolella tapahtuvat koirien kodinvaihtamiset ja osallistuu koirien luovutuksiin.
Nostalgiahetken jälkeen seuraava pysähdyspaikka oli perhe, joka oli perinyt isoäidiltään lauman koiria. Anzelika on käynyt perheessä vuoden ajan ja ottanut koiria tarhalle aina kun vain mahdollista. Perhe eli erittäin köyhästi ja heidän talonsa oli pimeä ja roskainen. Ikkunoista meitä tuijotti joukko kissoja. Anzelika oli onneksi steriloinut kaikki kissat. Pienet koirat olivat toinen toistaan ihanampia, mutta Anzelikan oli oltava tiukka. Hänellä oli mahdollisuus pelastaa vain yksi koira kerrallaan. Perheelle jätetään koiranruokaa ja haetaan koiria sitä mukaa kuin on mahdollista.
Porukkamme valitsi yksimielisesti joukon ujoimman ja ilmeisesti sokean pikkukoiran. Muut koirat olivat itsevarmoja ja huitelivat pihalla onnellisina. He voisivat odottaa. Talon sisällä oli toinenkin pieni ujopiimä, joka jäi erityisesti Eevan mieleen. Sinne se ujopiimä jäi sotkuiseen taloon kurkistelemaan nurkan takaa. Eevalla on itsellään Romanian rescue sekä pikkuinen liettualainen Pika, joka on pelastettu vähän samankaltaiselta pihalta kuin tämä, paitsi että Pikan pihalla oli jopa yli 50 heitteille jätettyä koiraa.
Naapuritalosta oli tullut soitto, että omistajan kuollessa pihalle oli jäänyt kaksi yksinäistä koiraa. Nyt Liettuan maaseudun järkyttävä todellisuus iski Pet Rescue Finlandin porukan silmien eteen. Iso, lempeä ja kaunis seniorikoira ketjussa ja muutaman metrin päässä pikkuinen ja kovasti ujo ja epäluuloinen koira, jolla oli naurettavan pieni laatikko sateensuojana. Hylättyjen koirien lisäksi naapuritalon seinänvarteen oli kytketty kolme ketjukoiraa.
Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta auttaa näitä koiria, jotka seisoivat siinä autioituneen talon pihalla ja tuijottivat meitä kysyvin katsein. Miten täysin riippuvaisia eläimet ovatkaan ihmisen avusta. Naapurit lupasivat ruokkia koiria ja odottaa, kunnes tarhalta vapautuisi tilaa. Aloimme ymmärtää Anzelikan työn vaikeutta. Jokaisen koiran silmäpari jäi mieleen ja seurasi meitä matkan ajan. Anzelikan mielessä oli koko ajan kymmeniä silmäpareja, joita hänen pitäisi ehtiä ja pystyä auttamaan.
Lähdimme ajamaan moottoritietä Panevezykseen päin. Hakisimme kolme pientä koiranpentua, jotka joku tuntematon ihminen oli hylännyt toisen ihmisen pihalle. Pennut olivat kaikki tyttöjä ja kun soittaja oli kuullut, että tarhalla ei olisi nyt tilaa ja pitäisi odottaa, niin hän sanoi jakavansa pennut naapureilleen.
Tässä kohtaa Anzelikan hälytyskellot olivat soineet. Kolme tyttöpentua jaettuna maaseudun ihmisillä olisi vaarallinen asia. Pennut saisivat juosta vapaana ja heidän seurastaan nautittaisiin, kunnes pennut kasvaisivat noin viiden kuukauden ikäisiksi ja heidät kytkettäisiin koirankoppiin ketjulla. Sterilointi? Mitä todennäköisemmin pentuja ei sterkattaisi ja niinpä kolme tyttökoiraa alkaisivat taas lisääntyä ja luvassa olisi vielä enemmän vahinkopentuja. Siksi Anzelika kiirehti hakemaan pennut samantien, jotta pennut eivät joutuisi uusiin perheisiin maaseudulla.
Pysähdyimme samalla syömään Pasvaliksen kylään Amziu Trio ravintolaan. Ravintola on hieno ja arvostettu paikka kylässä, mutta valitettavasti ruokalistalla oli aika vähän kasvisruokavaihtoehtoja. Pysähdyspaikka oli kuitenkin kovasti tarpeen koko päivän ajamisen jälkeen.
Kaikkein eniten iloa meille tuottivat ne kolme tyttöpentua, jotka tuotiin meille ravintolaan pahvilaatikossa. Joukkomme oli hauska näky ravintolassa. 14 suomalaista ja 7 koiraa. Jokainen meistä piteli pentuja sylissään vuorotellen illallisen aikana ja pennut olivatkin esimerkillisen kilttejä ja suloisia.
Valitettavasti liettualaisella maaseudulla ei voi noin vain kävellä rauhassa, ilman että törmää koiraongelmaan. Ravintolan lähellä käveli massiivinen, suklaanruskea koira, jolla oli selvästi loukkaantunut jalka. Koira hyppi kolmella jalalla ja loukkaantunut jalka näytti tulehtuneelle. Roosa ei pystynyt keskittymään ruokailuun ollenkaan ja lähti selvittämään kenen koira oli kysessä ja miten voisimme auttaa. Roosa toimii Suomen eläinsuojelujärjestössä eikä hän voisi noin vain kävellä loukkaantuneen koiran ohi. Pet Rescue Finlandissa Roosan työ on soitella perheille, joilla on ongelmia koiransa kanssa.
Koira näytti majoittuneen viereisen talon pihalle ja istui siellä oven edessä rauhallisesti. Talo näytti autiolle. Ravintolan työntekijät vahvistivat, että koiralla ei ollut omistajaa ja koira kulki joka päivä itsekseen ympäri kaupunkia. Juuri kun koko porukkamme vaelsi talon pihalle, talon ovesta astui ulos mies. Hän oli hämmästynyt, mutta onneksi ei mitenkään vihainen meille tunkeutujille.
Kuulimme koiran tarinan. Neljä vuotta sitten koiran omistaja oli joutunut vankilaan ja koira oli jäänyt kodittomaksi vaeltamaan kylille. Koira oli valinnut miehen talon pihan asuinpaikakseen ja mies oli alkanut ruokkia koiraa ja hankki koiralle jopa koirankopin pihalle. Koira ei kuitenkaan antanut kenenkään ihmisen koskea itseensä.
Olimme kovin huolissamme koiran jalasta. Silloin mies alkoi ärtyä meihin tyhmiin suomalaisiin. ”Totta kai koira loukkaantuu koko ajan”, hän sanoi. ”Se on ihan normaalia, että kun koira kulkee ympäri kylää, se joutuu tappeluihin ja onnettomuuksiin, mitä siitä?” ”Tämä koira on koko Pasvalys kylän yhteinen koira”, mies sanoi ylpeänä, ihan kuin loukkaantunut kulkukoira olisi hyvä asia.
Yritimme kovasti saada koiraa mukanamme autoon ja eläinlääkärille, mutta iso, muriseva ja pureva koira oli meille liian vaikea työsara. Olisimme tarvinneet ainakin kuonokopan. Anzelika lupasi käydä katsomassa koiraa matkamme jälkeen. Mies katseli yrityksiämme huvittuneena. Lähtiessämme hän kuitenkin vakavoitui ja sanoi, ”olette ihan ensimmäiset ihmiset, jotka ovat olleet huolestuneita koirasta ja tulleet kysymään onko koiralla kaikki hyvin”.
Olimme perillä majapaikassamme juuri ennen puolta yötä kovin väsyneinä ja pää kokemuksista pyörällä. Seuraavana aamuna kaikki olivat kuitenkin jalkeilla sovitusti klo 8 aamupalalle ja sieltä suoraan parin kilometrin päässä olevalle uudelle tarhalle valmiina töihin.
Tällä hetkellä Mazas Draugas yhdistys elää ihmeellisiä aikoja. Samaan aikaan suurta onnea ja isoja haasteita. Uusi paikka mahdollistaa kaikkien unelmien toteutumisen, mutta ennen kuin tila saadaan toimivaksi, niin pelastettuja koiria tuntuu olevan siellä sun täällä ja työtä on kaksinkertainen määrä.
Uuteen paikaan on tullut pakon sanelemana jo monia asukkeja. Tilan piti pysyä tyhjänä, kunnes sinne saataisiin rakennettua kunnon tilat koirille, mutta eihän se ole mahdollista kun autettavia on niin paljon. Erityisesti pikkuisille vahinkopennuille tila on ihan kelpo paikka varsinkin nyt kesäaikaan. Pennut juoksentelevat pihalla vapaana ja nauttivat huolettomasta lapsuudesta.
Naapurista oli tullut ihana, nuori ja energinen koira vahinkopentujensa kanssa. Toinen äitikoira pentuineen oli hellämielinen, tiikerinvärinen tyttökoira, jota isoäiti oli käyttänyt tulonlähteenä ja myynyt jatkuvasti syntyvi pentuja torilla, kunnes viranomaiset takavarikoivat koiran. Sterilointiprojektistamme oli lähtenyt mukaan seniorikoira, jonka omistaja oli kuollut ja koira oli jäänyt yksin. Toinen sterkkaprojektin koira oli otettu pois perheeltä, jolla oli paljon huonossa kunnossa olevia eläimiä. Perhe luuli hoitavansa eläimet hyvin, mutta koirat olivat hurjan laihoja ja takkuturkkisia. Ihana pieni takkuturkki oli asunut ulkorakennuksen sisällä eikä ollut koskaan nähnyt päivänvaloa.
Kymmenestä pennusta suurin osa oli lähtenyt vapaaehtoisen mukana toisen kylän markkinoille, jossa Mazas Draugas yhdistys esitteli toimintaansa. Paikalla oli vain kaksi pentua ja edellisenä iltana haetut kolme pikkuista. Hyvä näin, totesi Anzelika. Jos paikalla olisi liikaa suloisia pentuja, kukaan meistä ei saisi töitä tehtyä.
Ilmat suosivat meitä ja saimme paljon aikaiseksi. Piha siistittiin ja ruoho leikattiin. Jorma ja Jouni raivasivat pajukko ja kaatoivat puita ihan urakalla. Jorma on yhdistyksemme perustajajäsen ja sihteeri ja Jouni on ollut Lauran mukana ihan kaikessa yhdistyksen toiminnassa, etenkin auttamassa koirien luovutuksissa. Ulkorakennukset siivottiin vanhoista roinista ja navettarakennus maalattiin ja raivattiin varastotilaksi. Iltapäivästä osa porukasta lähti vielä ajamaan 60 km edestakaisin hakemaan vihaisen mummon pihalle jätettyä loukkoa ja neuvottelemaan taas tuloksetta mummon kanssa. Monet Mazas Draugas vapaaehtoiset tulivat paikalle ihmettelemään ahkeria suomalaisia.
Suurimman vaikutuksen liettualaisiin vapaaehtoisiin teki yhdistyksen perustajajäsen ja koirien kotihoitaja Marjatta, joka kunnioitettavasti iästä huolimatta ahkeroi täysillä oksia ja risuja raahaten ja puutarhaa siivoten. Liettuassa on vieläkin totuttu siihen, että 60-vuotias ihminen on jo toinen jalka haudassa elävä yhteiskunnan rasite. He eivät millään totu siihen, että Suomessa yli 70-vuotiaatkin ovat mahtavassa kunnossa ja taloudellisestikin vakavaraisia ja pystyvät hyvin adoptoimaan koiran ja tarjoamaan koiralle hyvän elämän, johon kuuluu lenkkeilyä, aktiviteettejä, hyvälaatuista ruokaa ja sohvalla loikoilua.
Liettuassa eläkeikäiset ovat usein juuri niitä ongelmallisia koiranomistajia, jotka sitovat koiran ketjuun ja syöttävät koiralle perunankuoria ja antavat koirien lisääntyä vapaasti pihallaan. Suurin ongelma maaseudulla on sairastuvien ja kuolevien vanhusten yksin jääneet koirat.
Työpäivän lopuksi istutimme tarhan pihalle Suomesta tuodun juhannusruusun. Toivottavasti ruusu kasvaa ja menestyy ja muistuttaa olemassaolollaan, miten Pet Rescue Finland ja suomalaiset ovat tukeneet tarhan työtä ja koiria.
Sunnuntaina lähdimme koko porukka ”vanhalle tarhalle”. Mazas Draugas yhdistyksellä on ollut muutama vuosi käytössä autiotilan piha, jonne Pet Rescue Finland ja suomalaiset perheet ovat kustantaneet viisi ulkorakennusta koirille. Tilan pihalle ei kuitenkaan voi rakentaa mitään isompaa ja pysyvämpää rakennusta koirille ja joka vuosi mietitään, jospa omistaja haluaa tilan omaan käyttöönsä ja häätää koirat pois pihasta. Kyseessä ei ole siis varsinaisesti koiratarha, vaikka niin me paikkaa kutsumme, vaan eräänlainen väliaikainen kotihoitopaikka.
Viime viikolla tarhalta oli lähtenyt 15 koiraa Suomeen ja se kyllä tuntui. Häkeissä oli neljä koiraa kahdeksan sijasta. Tutustuimme koiriin ja ulkoilutimme kaikki koirat. Koiravaraaja Kata sai ulkoilutettavakseen ja ”testattavakseen” kaikki isot ja tarhalle jämähtäneet koirat kuten Dobiksen, Bartaksen sekä tarhan uuden tulokkaan, mahtavan ja komean saksanpaimenkoiran.
Kaikki koirat ovat kovasti ihania. Mistä löytyisi koti Totelle?
Koiravaraajille Heidille ja Katalle on erityisen tärkeä tutustua koiriin paikan päällä, jotta koiralle löytyisi oikea perhe ja perheelle oikea koira. Kata ja Heidi kummatkin ovat varanneet kymmeniä ja taas kymmeniä koiria omiin koteihinsa. Nauroimme, että heidän oma Pet Rescue Finlandin koirakiintiönsä taitaa kyllä olla jo täynnä, valitettavasti. Heidillä on neljä ujoa pikkukoiraa ja Katalla kolme jättikokoista villikkoa. Onneksi Katalle mahtuu aina hoitokoiria. Katalla on ollut useita Pet Rescue Finlandin kodinvaihtajia hoidossa ja etsimässä kotia Suomen puolella.
Aamun ahkeroinnin jälkeen suurin osa porukasta alkoi ajomatkan takaisin Suomeen. Iida ja Roosa lähtivät Heidin, Marjatan, Jorman ja Liisan kanssa vielä Kaunasiin Penkta Koja tarhalle. Penkta Kojan tarhalla ei ole koskaan ollut näin paljon koiria kuin tällä hetkellä. Tilanne on todella surullinen.
Penkta Kojan tarhalla on paljon Suomeen lähteviä koiria ja olimme tarhalla varmaa neljä tuntia ja ulkoilutimme monia koiria. Väsyneinä ja onnellisina ajoimme Kaunasin vanhaan kaupunkiin illalliselle. Sekään illallinen ei ihan sujunut ilman koiraseikkailua. Pienellä mukulakivikadulla oli roskiksia, joita penkoi suloinen pieni koira. Koiralla oli kaulapanta, jossa oli puhelinnumero. Aivan varmasti koiralla oli sellainen tyypillinen paikallinen koiranomistaja, joka päästää koiran ulos ovesta ulkoilemaan itsekseen kaupungin keskustaan. Vaikka yritimme lähestyä koiraa mahdollisimman hitaasti ja varovaisesti, koira aavisti aikeemme ja häipyi paikalta salamannopeasti.
Iida oli viimeinen jäljelle jäänyt matkailija ja hänellä oli vielä yksi päivä Vilnassa. Kas kummaa, ihan lomapäivää Iida ei halunnut, vaan lähti Liisan mukana Tautmilaksen tarhalle ja SOS Gyvunai tarhalle Vilnassa. Hylätyt koirat eivät siis lopu millään, eivät edes pääkaupungissa Vilnassa.
Tautmilaksen tarhalla oli kolmekin koiraa, jotka oli heitetty ulos autosta tien varteen. Sitäkin siis tapahtuu vielä. Iloista on se, että suurin osa tarhalla olevista koirista odotti jo lähtöään uusien, paikallisten omistajien luokse. Tautmilaksen tarhaa on myös remontoitu paljon sitten viime näkemän ja kaikilla koirilla on omat, tilavat yksiönsä.
SOS Gyvunai on ihan uusimpia yhteistyötarhojamme. Tilat ovat melko lähellä Vilnan lentokenttää ja paikalla on lähes 100 koiraa. Tilat ovat siistit ja kivat, nuoret koirat löytävät kodit myöskin nopeasti. Tarha otti yhteyttä meihin, jotta parilla erityiskoiralla olisi mahdollisuus parempaan elämään kuin mitä Liettuassa olisi tarjolla.
Matkan jälkeen kaikki palasivat koteihinsa onnellisena siitä, että taas kesäkuun kuljetuksessa niin moni näistä hylätyistä koirista pääsisivät omiin koteihinsa Suomeen ja muille paikkaa odottaville koirille vapautuisi tarhapaikka ja mahdollisuus parempaan elämään.
