Tapasin Pirataksen Linksmakalnis asuinalueella noin 40 km Kaunasista olevalla Penkta Kojan suurella koiratarhalla, kun joukko Pet Rescue Finland yhdistyksen vapaaehtoisia halusivat tulla tutustua tarhalla oleviin koiriin ja erityisesti näkemään tarhalla pisimpään olleiden kuulumisia.
Kun tuli Pirataksen, tämän pienen ja vetäytyneen merirosvon vuoro hihnalenkille, oli hän haluton liikkumaan. Koira ei osoittanut mitään mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan. Kuono kääntyi kohti haukuista kaikuvia neuvostoliitto-aikaisen kivirakennuksen seiniä, joka piti suojaa yli 200 koiralle. On koskettavaa, kuinka meluisa tarha, joka ei koskaan nuku, on turvan satama kodittomalle, mutta kauhun paikka kotikoiralle.
Jos liki sokeasta koirasta voi sanoa, vältti Piratas katsekontaktia. Mahtoi olla, että joskus silmän paikkaa pitävä aukko kasvoissa oli näkynä niin rujo, että katseet saattoivat tahattomasti kääntyä koirasta poispäin. Puuttuvan silmän lisäksi koira kärsi nk. mustan koiran syndroomasta, sellaisesta, jossa koirasta tulee ikään kuin näkymätön. Hiljainen ja sulkeutunut olemus ei lisännyt koiran mahdollisuuksia tulla huomatuksi tarhalla.
Kotihoito voi antaa toivoa toivottomalle, ja niinpä Piratas tuli meille kotihoitoon. Kun maanteitse taitettu toistakymmentä tuntia kestävä koirakuljetus saapui kevättalvella Suomeen, oli koirakuljetusauton perällä tutun oloinen hiljainen hahmo. Tapaamisestamme oli kulunut aikaa, ja lisäkuukaudet tarhalla oli ottanut veronsa. Säilynyt silmä oli muuttunut sameaksi. Mahtoikohan sillä nähdä mitään?
Näkörajoitteisen koiran kanssa liikkuminen ”vuoden tietyöksikin” nimetyssä liikenteen solmukohdassa liukkailla säillä ei ollut helppoa. Koska koira ei kulkenut omilla jaloillaan, päädyin ratkaisuun, joka keräsi kadulla kysyviä ja huvittuneita katseita. Koirarattaat olivat ainut ratkaisu, jolla saatoin ulkoiluttaa kaksi koiraa samanaikaisesti.
Koska Piratas ei puhunut silmällään eikä kehollaan, oli vaikeaa tietää miltä koirasta tuntui. Kiputilat suljettiin pian pois ja kävi ilmi, että koira antaa käsitellä hyvin itseään. Luottamus ihmiseen oli sentään säilynyt, joka oli pieni ihme näin heitteille jätetyltä koiralta. Hiljalleen koirasta alkoi ilmetä muitakin tuntomerkkejä. Ilmeni, että auki unohdettu suu oli mielihyvän merkki. Jämäkän kehon jähmettyessä kosketuksen seurauksena suolapatsaaksi ei ollutkaan kauhua vaan nautintoa. Liettualaisen koiran tunnusmerkit pienestä koirasta ja isosta egosta alkoivat pintautua itsepäisesti esiin. Piratas ei suostunut enää lainkaan kavuta rattaisiin. Vaunulenkit oli nähty, teki selväksi Piratas, joka tästä lähtien kävelisi hitaasti, erittäin hitaasti, mutta melko varmasti vinoilla barokkijaloillaan edeten. Häntä alkoi kertoa omaa iloista kieltään.
Kevätaurinko alkoi lämmittämään ihoa ja krookusten päälle oli hyvä kakkia. Piratas on kaikista tuntemistani koirista ainut, joka osaa peittää oikeasti jätöksensä. Aika hyvin näkörajoitteiselta koiralta, eikö? Lisäksi Piratas osoittautui muutamaa pientä vahinkoa lukuun ottamatta suureksi yllätykseksi sisäsiistiksi. Betoniporsas, korttelin merkkipaalu numero 1. oli löytynyt. Pissaaminen oli jotain muuta kuin täyden rakon tyhjentämistä ja tukalan olon helpottamista varten.
Arki näkörajoitteisen koiran kanssa oli kaavamaista, emme juurikaan siirtäneet huonekaluja.
Ulos mentiin aina samalla tavalla. Hissi, merkkiääni ja korkea kynnys, kulman ympäri pois liikenteen melusta ja tietyön pauhusta, krookukset, betoniporsas ja pieni puistikko.
Pysähtyipä joku jalankulkija ihmettelemään koiran innokasta hännänheilutusta.
Toisaalta samalla kun koko naapurusto hyväntahtoisina tiedusteli koiran viimeisimpiä adoptiokuulumisia, olin jo tottunut hokemaan, ettei rujon näköinen, hiljainen koira, jonka jalatkin sojottivat eri suuntiin, saa kiinnostusta adioptioperheiltä. Kertoessamme koirasta halusimme olla realistisia, jotta ”hutikotikokeiluilta” vältytään. Oli selvää, että Piratas tarvitsee kokeneen koiraihmisen rinnalleen.
Eräänä tuiki tavallisena päivänä laahustaessamme päivittäisellä pissalenkillämme tapahtui jotain odottamatonta. Pirataksen oma ihminen tuli vastaan! Tiesinhän minä, että Piratas, joka tässä vaiheessa oli Eetu, oli pätevä koira, mutta se, että hän toimi oman elämän käyntikorttina, löi paitsi ällikällä myös muutti merirosvotarinan hetkessä tuhkimotarinaksi.
Eetun nykyinen omistaja kuvaa ensikohtaamista seuraavasti: ”En kyllä sinä aamuna olisi uskonut, että löydän tulevan koirani keskeltä kaupunkia. Olin kyllä myyty kun näin Eetun. Olemme nauraneet ystävän kanssa tätä kohtaamista monesti jälkikäteen. Matkalla illanviettoon voi löytää esimerkiksi elämänsä koiran.”
Eetulla on omistajan mukaan kaksi vaihdetta. Omistajan mukaan koiralla ”tuulee välillä vintillä”. Kuulumisten perusteella selvää, että Eetu onkin pistänyt tuulemaan ihan kunnolla. Hän suorastaan ahnehtii elämää pistelemällä mustikoita suoraan pensaasta, toimimalla mentorikoirana aralle ja koirapelkoiselle kissalle, seurustelemalla terhakkaan tyttöterrierin kanssa, päästelemällä kauheita karjahduksia ilmoille (noh, ihmisen korvaan korkeahkoja haukahduksia) merkkinä merkatusta reviiristään, kääntämällä laiskasti puolta pörröpedissä, grillaamalla tasaisesti tanakoita kylkiään lämpöpatteria vasten ja olemalla kaikin puolin macho.
”Minun mielestäni ei ole koiriin karvoihin katsominen. Se, että on vähän erilainen, on vaan hyvä asia. Erikois-Eetu on tuonut elämääni paljon iloa olemalla vähän erilainen, todella rohkea ja reipas pieni koira” iloitsee Eetun oman ihminen ja rohkaisee muitakin adoptoimaan erilaisen koiran.