”Tässä pitäisi olla omakotitalomme”, virnistää Ilma ilkikurisesti ja osoittaa tarharakennustaan. Ilman mies oli vuosikausia tehnyt keikkahommia Norjan rakennustyömailla kerätäkseen rahaa perheen yhteistä unelmaa, omakotitaloa, varten. Tällainen elämäntilanne on tuttu kovin monille liettualaisille. Perheen mies lähtee hanttihommiin useaksi kuukaudeksi kerrallaan, tekee ulkomailla töitä ympäripyöreitä päiviä, elää vaatimattomasti jossain parakissa ja syö mitä sattuu, jotta mahdollisimman iso osa palkasta jäisi säästöön perheen tulevaisuuden unelmia varten.
Kun Ilman mies oli Norjassa töissä, Ilma käytti aikansa maaseudun eläinten pelastamiseen. Miehen palatessa kotiin Liettuaan, Ilmalla oli aina pitkä lista toiveita ja pyyntöjä. Koirille piti rakentaa koirankoppeja, aitauksia ja sitten vähitellen lämpimiä tiloja. Koiria ja kissoja tuli lisää. Tarvittiin karanteenitiloja sairaille, enemmän lämpöä, enemmän valoa. Uusia aitauksia.
Huomaamatta perheen omakotitalorahoilla oli rakennettu uskomattoman siisti, kotoisa ja toimiva tarharakennus maaseudulta löydetyille koirille ja kissoilla. Kaikki on rakennettu omin käsin, jopa sairaiden koirien viimeisen päälle suunnitellut häkit, joihin tiputuslaitteen saa kätevästi ja turvallisesti kiinni. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja rakkaudella suunniteltu ja rakennettu. Yksi parhaimmista tarharakennuksista koko Liettuassa.
”Ukmergen kylä on tälläinen musta aukko”, huokaisee Ilma. ”Olemme vain 100 km päässä pääkaupungista Vilnasta, mutta kaikki ajavat ohi matkaten jonnekin mielenkiintoisempaan paikkaan. Tämä on maaseutujen maaseutua. Paikalliset pitävät meitä täysin hulluina, kun rakennamme jotain eläimille. Tunnen olevani täysin yksin ja ulkopuolinen täällä”.
Ilma ei kuitenkaan vakavoidu kuin sekunniksi kerrallaan. Hänen kasvoillaan on koko ajan ilkikurinen hymy ja hän onnistuu asennoitumaan huumorilla arjen rankkuuteen ja vastoinkäymisiin. ”Viranomaiset tarkastivat tätä paikkaa vuoden verran ennen kuin sain eläintenpitoluvat”, Ilma virnistää. ”Joka kerta he pyysivät minua korjaamaan jonkun uuden jutun. Esimerkiksi, he sanoivat että eteisen matto on vääränlaista materiaalia. Pyysin heitä kertomaan minulle suoraan, millaista materiaalia sen himskatin matto pitäisi olla, ostan heti sopivan. Eivät kertoneet. Aina kun korjasin jonkun epäkohdan, he keksivät toisen. He pyysivät minua laittamaan jokaiseen oveen kyltin, minkälainen huone oli kyseessä. Älkää naurattako minua, sanoin, tämä on pieni paikka ja olen täällä yksin töissä eläinten kanssa, kyllä minä tiedän missä huoneessa on mitäkin”. Sitten Ilmaa alkoi kovasti naurattaa ja hän johdatti meidät siivoustarvikehuoneen luokse. ”Katso, tämän huoneen nimi on ”Tänne ei tarvitse tulla”. Nyt Ilma ei enää saanut sanaa suustaan naurun lomasta. ”Siitähän saivat nimikylttejä, kun kerran vaativat”.
Ilman hymy hyytyy ja ääni vaikenee vain kerran, kun olemme haastattelemassa häntä Jon Westin kanssa Liettuan pentutehdaskandaalista. ”Seisoimme vuorokauden pentutehtaan oven edessä ja vaadimme päästä sisälle. Paikan omistajan poika tuli yöllä ulos. Hän otti esille pistoolin ja ampui sillä jalkojeni eteen. Vieressä seisoi kylän poliisi. Huusin hänelle, näitkö mitä juuri tapahtui? Minua kohti ammuttiin! Paikallinen poliisi käänsi päänsä ja vaikeni. En saa sitä näkyä ikinä mielestäni, se oli kuin pahaa unta. Ymmärsimme vihdoin, miten vahvan rikollisuuden kanssa olemme tekemisissä, miten isoja rahoja pentutehtailussa liikkuu. Pentutehtailijoilla oli koko kylä ja poliisi hallussaan.”
Osa tarhan koirista on vielä pentutehdas skandaalin aikana takavarikoituja koiria. Onnettoman arkoja, pelokkaita, ikuisesti tarhaelämään tuomittuja koiria, joiden puolesta oikeustaistelu kesti vuosia, luvattoman kauan.
Klajunas tarhalla on vain 30 koiraa ja saman verran kissoja. ”Olen täällä aivan yksin, seitsemän päivää viikossa, vuoden ympäri, ilman lomia. En voi ottaa vastaan yhtään enempää eläimiä. En pystyisi hoitamaan heitä kunnolla. Nyt täällä on mielestäni tosi hyvät oltavat eläimille. Silloin ennen kun jouduin pitämään koiria ketjussa koirankopissa, annoin koiria perheisiin ulkokoiriksi. Nyt koirani asuvat täällä tarhalla paremmin kuin tämän maaseudun ketjukoirat. En enää halua antaa eläimiäni sellaisiin olosuhteisiin. Haluan heille jotain parempaa”, Ilma sanoo päättäväisesti. ”Kotiehdokkaita täällä ei ole, joten en ole pitkään aikaan pystynyt ottamaan uusia koiria tarhalle”.
Ei mikään ihme, että rima on jo korkealla koirien kotiuttamiseksi. Tarhalla on kodinomainen tunnelma. Kaiken lisäksi toimistolla koirien asiakirjat ja paperit ovat hienossa järjestyksessä. ”Olen vähän tällainen pilkkutarkka täydellisyyden tavoittelija”, nauraa Ilma. Liettuan eläintensuojelijoiden piirissä Ilmalla on rautarouvan maine. Ilma jos kuka tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin kun puhutaan eläinten hyvinvoinnista. Ei kompromisseja.
Olisi ilo ja kunnia, jos voisimme auttaa Ilmaa hänen toiminnassaan maaseudun hylättyjen eläinten hoitamiseksi. ”Suurin apu olisi, jos voisitte löytää koirilleni hyviä koteja”, Ilma huokaisee. Mitäs sanotte, autetaanko?
