Pienessä maassa Suomeen lähtevät koirat kyllä huomataan sekä hyvässä että pahassa. Kaupungeilla liikkuu jo legendoja, miten tarhat myyvät koiriaan Suomeen ja se on niin tuottoisaa puuhaa, että koiria ei anneta liettualaisiin perheisiin enää ollenkaan. Mitenköhän asiat ovat?
Kaunis, aurinkoinen päivä ja isolla tarhalla on paljon liettualaisia vapaaehtoisia ulkoiluttamassa koiria. Elegantti ja hymyilevä nuori pariskunta tulee ovelle ihan innoissaan. Spontaanisti tietenkin, kuka sitä nyt tarhalle soittelisi etukäteen, että sopiiko tulla katselemaan adoptiokoiria. Nuori pari on asunut Englannissa kymmenen vuotta ja muuttanut takaisin Liettuaan. Heidän rotweilerinsa kuoli puoli vuotta sitten, nyt olisi aika hankkia uusi perheenjäsen. Koulutettu, moderni, kiva nuori pari. Ei sellainen joka sitoisi koiran ketjuun ulkorakennuksen viereen. Tarhan ihmiset ovat innoissaan. Tällaisille paikallisille perheille on turvallista antaa koira adoptioon. ”Millaista koiraa etsitte?”
Pariskunta ulkoiluttaa monia koiria ja kulkee kyyneleet silmissä häkkirivien läpi. Kahdensadan koiran joukosta nuori pari bongaa, arvaa minkä koiran? Sen ihanan viisivuotiaan mustan pikkukoiran, joka on odottanut tarhalla omaa kotia jo kaksi vuotta? Nuoren ja pienen koiran, jolla on hassu purentavika? Pitkäjalkaisen taviksen, jolla on lurppakorvat ja häkkiaikaa takana jo vuoden verran? Seniorikoiran? Ison koiran? Ujon koiran? Ei tietenkään. Nuori pari bongaa satojen koirien joukosta juuri sen helmen, nuoren ja ystävällisen sinisen ranskanbuldogin. Harvinaisen värinen rotukoira, ilmaiseksi. Tyypillinen tarina. Ranskanbuldogin huomaisi pian moni muukin liettualainen perhe ja koirasta tulisi varsinainen kilpailu.
Tarhan ihmiset yrittävät vedota nuoren parin järkeen. ”Mitä jos harkitsisitte jonkun toisen koiran adoptiota, sellaisen, joka on ihan kiva koira, mutta ei millään löydä kotia?”. ”Katsokaa nyt, teillä on täällä niin paljon koiria”, sanoo nuori pari, ”antakaa nyt meille tämä koira, johon rakastuimme”.
Vanhempi rouvashenkilö seisoo takarivissä ja alkaa huudella nuorelle parille. ”Tarjotkaa satanen koirasta niin varmasti saatte. Niin ne suomalaisetkin tekevät.” Toinen rouva yhtyy huutokilpaan. ”Antakaa nyt koiria liettualaisillekin, hyvänen aika, kun teillä on niitä niin paljon”.
Keskustelu jatkuu. Tarhan ihmiset ovat vähän ujoja, mutta päättäväisiä. ”Tiedättekö, meillä on vähän kuin sellainen sääntö, että emme anna koiraa perheille ensimmäisen käynnin aikana. Pitäisi käydä minimissään kaksi kertaa”. Nuori pari tuijottaa tarhan henkilökuntaa kuin he olisivat ulkoavaruudesta. ”Miksi?” ”Tiedättekö, ensimmäisellä käyntikerralla moni ottaa koiran harkitsematta, spontaanisti ja säälistä. Sitten on iso riski, että koira tulee takaisin tarhalle tai lähtee kiertoon”. ”Emme me niin tekisi”, vastaa nuori pari. ”Emme tietenkään”. Tarhan ihmisten aivot käyvät kierroksilla. Mitä nyt keksisi? Mieleen tulee hieno idea. He tuovat paikalle toisen ranskanbuldogin. Vähän vanhemman, vähän tavallisemman värisen, ruskean. Ihana luonne. Pariskunta viettää aikaa koirien kanssa ja päätyy kuin päätyykin adoptoimaan vanhemman ranskanbuldogin. Pieni voitto on sekin voitto, kaikille sopiva kompromissi.
Seuraavana päivänä tarhalle tulee puhelinsoitto. ”Näin sivuillanne sellaisen sinisen ranskanbuldogin, tulen hakemaan sen nyt”. ”Ei se ihan näin toimi, ettekö ensin halua tutustua koiraan ja sen luonteeseen? Terveysongelmiin? Mekin haluaisimme tutustua teihin ennnen adoptointia”. ”Mitä? Onko teillä nyt sitten liian vähän koiria? Miksi emme saisi tulla pelastamaan tätä yhtä koiraa? Mikä teissä on vikana? Teillä on satoja koiria ja tarha täynnä ettekä anna meille tätä koiraa? Varmasti olette antamassa tätä koiraa suomalaisille, maksavat näistä isoja rahoja kuulemma”.
Vanhempi pariskunta tulee tarhalle. Koira kuoli, nyt tarvisi uuden. Ison mielellään, sellaisen vahtikoiran. ”Missä koira asuisi?” ”Ulkona tietenkin, isot koirat tykkäävät asua ulkona, meillä on iso ja hieno aitaus. Ison koiran pitäminen sisätiloissa on eläinrääkkäystä.” ”Mites olisi tämä koira”, vanhempi pariskunta osoittaa nuorta ja aktiivista saksanpaimenkoiramixiä. ”Ei, tämä on jo varattu Suomeen”, tarhan ihmiset sanovat onnellisena. Heillä välkkyy jo mielessään kotiterveiset, kun tämä saksanpaimenkoiramix vaeltaa omistajiensa kanssa Lapissa ja nukkuu sohvalla kiiltäväkarvaisena. Totta kai tämäkin koira saisi kodin Liettuasta, juuri nyt esimerkiksi. Vanhempi pariskunta ja loppuelämä tuomittuna haukkuen ulkoaitauksessa. Mutta sitähän tämä vanhempi pariskunta ei ymmärrä. ”Miksi ette anna koiraa meille? Te annatte kaikki koirat Suomeen, maksavat teille varmaan paljon.”
Toinen tarha, joka on pieni ja jossa ei todellakaan ole liikaa koiria. Koiria otetaan paikalle vain niin paljon kun on tilaa, jotta koirista voitaisiin huolehtia hyvin. Mieshenkilö soittaa tarhalle ”En tarvitse koiraani, haluan antaa sen pois. Tulkaa hakemaan, asun vain 50 km päässä”. ”Meillä on nyt täyttä, emme voi ottaa yhtään koiraa ennen kuin joku koira löytää oman kodin ja lähtee pois”. ”Mitä, minkälainen eläinsuojeluyhdistys te olette kun ette auta koiria? Tiedättekö, voin yhtä hyvin viedä tämän koiran naapurille joka ampuu sen, sitäkö te haluatte?” Tämäkö on nyt sitten meidän vika, miettivät tarhan ihmiset. ”Meillä ei ole tilaa, yrittäkää ymmärtää, koira on teidän vastuulla, ettekö voi odottaa kuukautta että paikka vapautuisi”. ”Ette ole mitään eläinsuojelijoita, ihan vain bisnestä tämä on. Valitsette itse minkä koiran otatte tarhalle ja valitsette vain kauniita ja myytte niitä eteenpäin Suomeen, teidän pitäisi ottaa vastaan kaikki apua tarvitsevat koirat, jos olisitte oikeasti eläinrakkaita”.
Rotukoira, joka oli vuosien ajan aina vapaana asuinalueellaan. Naapurit löysivät koiran välillä talvipakkasilla oven edestään nukkumasta, kaivamasta kuoppia pihoilleen, pimeän tien varrella juoksemasta. Koira löydettiin aina vaeltamasta jostain ja vietiin tarhalle. Sitten tarhan työntekijät iskivät nyrkin pöytään. Ette saa koiraanne enää takaisin. Nyt riittää, sanottiin tarhalla. Koiran kuuluu ulkoilla omistajan kanssa, remmissä, turvallisesti. Mitä jos koira jää auton alle? Aiheuttaa onnettomuuden? Puhumattakaan kaikista alueen tyttökoirista, joiden hajujen perässä koira juoksee, vahinkopennuista, maassa jossa yhtään pentua ei saisi syntyä vahingossa. Tarha ei suostunut palauttamaan koiraa omistajilleen. Omistajat joutuivat tekemään asiasta poliisijutun, jonka he voittivat. Koira palautettiin omistajilleen ja jatkoi elämäänsä kylän juoksevana irtokoirana. ”Te varastatte rotukoiria jotta voisitte myydä niitä Suomeen”, omistajat vaahtosivat sosiaalisessa mediassa.
Suloinen, ruskea, pieni ja nuori koira maaseudulta, sellainen koira jota kaikki halusivat. Aivan kuin tämänhetken muotikoira Liettuassa, toffeenruskea labrapoodle. Tarha valitsi liettualaisen perheen vastuullisesti, laittoi perheet kirjoittamaan hakemuksia, osallistumaan haastatteluihin. He valitsivat mielestään parhaimman perheen. Mies oli oikein professori, asuivat pääkaupungissa, varakkaan ja sivistyneen oloisia. Voi miten paljon he halusivat tuota pientä ruskeaa koiraa. Tarhan väki otti raha-asiat esille ujosti. Tiedättekö, olemme voittoa tavoittelematon yhdistys ja hoidamme koiria vain ihmisten lahjoittamien varojen avulla. Jokainen meille tullut koira sirutetaan, rokotetaan, madotetaan, hoidetaan, ruokitaan ja steriloidaan. Siihen menee paljon rahaa. Siksi pyydämme adoptioperheiltä vapaaehtoista avustusta, noin 50 euroa lahjoituksen koiran adoptiosta. Sillä katetaan murto-osa koiran kuluista, mutta pienikin apu on tarpeen. Perhe puristi pientä koiraa sylissään. Asiakirjat oli jo allekirjoitettu. ”Ei meillä ole nyt tällaiseen rahaa”, kuului lyhyt kommentti, kun Mersun ovi sulkeutui ja auton takavalot himmenivät kohti moottoritietä. ”Rotukoira” ilmaiseksi kelpaa kaikille.
Sitten ne monet ja monet liettualaiset tarhat, jotka löytävät kodit koirilleen paikallisesti ja nopeasti. He eivät tarvitse suomalaisia. Koira pelastetaan ketjusta huonoista oloista ja annetaan viikon sisällä seuraavalle perheelle ketjuun kiinni. Siinä välissä kerätään rahat kunnalta, jonka kanssa tarhalla on sopimus rankkurintyöstä. Sterilointi? Ei sitä nyt aina tarvitse tehdä. Perheiden etsiminen koirille Suomesta? Ei mitenkään. Kauheaa, sitten pitäisi odottaa ainakin kaksi kuukautta kun nuo suomalaiset ovat niin hitaita perheiden etsimisessä. Pitää tehdä kaikenlaisia turhia ja kalliita testejä ja odottaa matkaa, kun koiran voi antaa seuraavalle pihalle ennätysnopeasti. Numerot näyttävät hienoille, paljon pelastettuja koiria ja vielä enemmän koiria jotka löytävät uuden kodin. Näin sitä oikeat eläinsuojelijat toimivat. Kaikki ovat tyytyväisiä. Kunnilla on sopimukset tarhan kanssa ja he voivat pestä kätensä hylättyjen ja vahinkopentujen ongelmasta, perheet saavat minkä koiran haluavat tarhalta ja tarha pärjää hyvin taloudellisesti. Kunnat maksavat sopimustarhoilleen parisataa euroa per löydetty koira. Niinpä tarhojen kannattaa pitää ”inventaario” liikenteessä. Vanhat ja rumat koirat, jotka jämähtävät tarhalle vaikeuttavat tavaraliikenteen pyörittämistä, niinpä kaikessa hiljaisuudessa tuhansia koiria päätyy Rietavan utilisointilaitokselle, yhäkin, massoittain. Paikalliset eläinsuojelijat kertovat yhden vinkin. Jos menet Liettualaiselle tarhalle ja siellä on vain nuoria ja kauniita koiria, mieti miksi. Vanhat ja väsyneet ja sairaan näköiset koirat ovat tietenkin ikävä näky millä tahansa tarhalla, mutta sellaisten koirien puuttuminen asukasluettelosta on merkki siitä, että häkit siivotaan karanteeniajan kuluttua näistä ”epämukavista” ja hitaasti kodit löytävistä nelijalkaisista.
Tiedätkö, että jotkut liettualaiset tarhat ovat jopa osakeyhtiöitä. Ei kai siinä mitään pahaa ole, jokainen tarha tarvitsee rahatuloja toiminnan pyörittämiseen ja jokaisella tarhalla on laskuja maksettavana. Kuitenkin, jos tarha on voittoa tavoittelematon yhdistys, niin viranomaiset pääsevät tarkastamaan tilejä ihan erilailla kuin osakeyhtiön kohdalla. Onko rahoilla maksettu eläinlääkärinkuluja vai ostettu BMW tarhan omistajalle? Voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen kohdalla yhdistyksen omistajat eivät voi mitenkään ottaa rahaa itselleen toiminnasta, ei osinkoina, ei lainoina, ei ylimääräisinä palkkoina, kunnes taas osakeyhtiön rahat voidaan jakaa omistajien kesken.
Koirien pelastamisessa joutuu tekemisiin moraalikysymysten kanssa päivittäin. Tekemisiin vaikeiden ja sairaiden koirien kanssa, vaikeiden ja ikävien ihmisten kanssa. Ne pienet päivittäiset päätökset muokkaavat tarhojen arvoja. Virheitä tapahtuu, onnettomuuksia tapahtuu, mutta isojen arvojen pitää olla kohdallaan.
Mitä me haluamme yhteistyötarhoiltamme Liettuassa?
- Koirat annetaan paikallisiin uusiin koteihin vain steriloituina / kastroituna. Niin kiire ei ole uuden kodin etsimisessä, etteikö tästä periaatteesta joustettaisi.
- Ymmärrämme, että tarhat kamppailevat jatkuvan resurssipulan kanssa. Aina liian vähän aikaa ja rahaa. Yhteistyötarhamme kuitenkin panostavat koirien terveyteen ja tarhatilojen perusparannuksiin. Koirat hoidetaan ja tarhatiloja kunnostetaan.
- Tarha on koiran matkalippu parempaan elämään. Tarhalta ei anneta koiria ketjun päähän, takaisin sellaiseen elämään josta koira on jo kerran pelastettu. Joskus koira joutuu odottamaan tarhalla sitä oikeaa kotia, mutta odotus on sen arvoista.
