Tapasin Piratasin Penkta Kojan suurella koiratarhalla Kaunasin lähellä. Pet Rescue Finlandin vapaaehtoiset tutustuivat tarhan koiriin ja päivittivät siellä pisimpään asuneiden kuulumisia. Kun tuli tämän pienen, vetäytyneen merirosvon vuoro lähteä hihnalenkille, ei hän halunnut liikkua eikä osoittanut mitään mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan. Kuono kääntyi kohti haukuista kaikuvia neuvostoaikaisen kivirakennuksen seiniä, joka piti suojaa yli kahdellesadalle koiralle. Meluisa tarha, joka ei koskaan nuku, on turvasatama kodittomalle, mutta kauhun paikka kotikoiralle.
Liki sokea Piratas vältteli katsekontaktia. Silmän paikalla ammottava aukko kasvoissa oli näkynä niin rujo, että monen katseet saattoivat tahattomasti kääntyä poispäin. Puuttuvan silmän lisäksi koira kärsi niin sanotusta mustan koiran syndroomasta, jossa koirasta tulee ikään kuin näkymätön. Hiljainen ja sulkeutunut olemuskaan ei lisännyt mahdollisuuksia tulla huomatuksi tarhalla.
Kotihoito voi antaa toivoa toivottomalle. Niinpä Piratas tuli meille kotihoitoon. Kun toistakymmentä tuntia kestävä koirakuljetus saapui kevättalvella Suomeen, oli kuljetusauton perällä tuttu hiljainen hahmo. Tapaamisestamme oli kulunut aikaa ja lisäkuukaudet tarhalla olivat ottaneet veronsa. Säilynyt silmäkin oli muuttunut sameaksi. Mahtoiko sillä nähdä mitään?
Huoleton Lilli-koirakin vakavoitui, mutta pysyi rinnalla. Kuva: Roosa Halonen
Näkörajoitteisen koiran kanssa liikkuminen liukkailla säillä vuoden tietyöksikin nimetyssä liikenteen solmukohdassa ei ollut helppoa. Koska koira ei kulkenut omin jaloin, päädyin ratkaisuun, joka keräsi kadulla kysyviä ja huvittuneita katseita. Koirarattaat olivat ainut ratkaisu, jolla saatoin ulkoiluttaa kaksi koiraa.
Koska Piratas ei puhut silmällään eikä kehollaan, oli aluksi vaikeaa tietää, miltä hänestä tuntui. Kiputilat suljettiin pian pois ja kävi ilmi, että koira antoi käsitellä hyvin itseään. Luottamus ihmiseen oli säilynyt, mikä on pieni ihme heitteille jääneellä koiralla. Hiljalleen opin lukemaan eleitä: auki unohdettu suu oli mielihyvän merkki, kehon jähmettyessä kosketuksen seurauksena suolapatsaaksi ei ollut kyse kauhusta vaan nautinnosta.
Liettualaisen koiran arkkityyppi, pieni koira ja iso ego, alkoi puskea kevään myötä itsepäisesti esiin. Piratas ei suostunut enää rattaisiin vaan käveli erittäin hitaasti vinoilla barokkijaloillaan. Häntä alkoi liuhua omaa iloista kieltään. Krookusten päälle oli hyvä kakkia. Piratas on kaikista tuntemistani koirista ainut, joka osaa peittää oikeasti jätöksensä. Lisäksi hän osoittautui muutamaa pientä vahinkoa lukuun ottamatta sisäsiistiksi. Betoniporsas, korttelin merkkipaalu, oli löytynyt. Pissaaminen tarkoitti muutakin kuin täyden rakon tyhjentämistä ja tukalan olon helpottamista.
Arki näkörajoitteisen koiran kanssa oli kaavamaista: Emme siirtäneet huonekaluja. Ulos mentiin aina samalla tavalla. Hissi, merkkiääni ja korkea kynnys, kulman ympäri pois liikenteen melusta ja tietyön pauhusta, krookukset, betoniporsas ja pieni puistikko.
Pysähtyipä joku jalankulkijakin ihmettelemään innokasta hännänheilutusta. Kun naapurusto tiedusteli koiran adoptiokuulumisia, totuin hokemaan, ettei rujon näköinen, hiljainen koira, jonka jalatkin sojottavat eri suuntiin, kiinnosta adioptioperheitä. Kertoessamme koirasta halusimme olla realistisia, jotta hutikotikokeiluilta vältytään. Oli selvää, että Piratas tarvitsee kokeneen koiraihmisen rinnalleen.
Eräänä päivänä paarustaessamme pissalenkillä tapahtui jotain odottamatonta. Piratasin oma ihminen tuli vastaan! Tiesinhän minä, että Piratas, joka tässä vaiheessa oli Eetu, oli pätevä koira, mutta se, että hän näin toimi oman elämän käyntikorttina, löi paitsi ällikällä, myös muutti merirosvotarinan hetkessä tuhkimotarinaksi.
Eetun nykyinen omistaja kuvaa ensikohtaamista seuraavasti: ”En sinä aamuna olisi uskonut, että löydän tulevan koirani keskeltä kaupunkia. Olin myyty, kun näin Eetun. Olemme nauraneet ystävän kanssa tätä kohtaamista monesti jälkikäteen. Matkalla illanviettoon voi löytää esimerkiksi elämänsä koiran!”
Eetulla on omistajan mukaan kaksi vaihdetta. Omistajan mukaan koiralla ”tuulee välillä vintillä”. Kuulumisten perusteella on selvää, että Eetu on pistänyt tuulemaan ihan kunnolla. Hän suorastaan ahnehtii elämää pistelemällä mustikoita suoraan pensaasta, toimimalla mentorikoirana aralle ja koirapelkoiselle kissalle, seurustelemalla terhakkaan tyttöterrierin kanssa, päästelemällä kauheita karjahduksia (eli ihmiskorvaan korkeahkoja haukahduksia) merkkinä reviiristään, hääräämällä tallikoirana, kääntämällä laiskasti puolta pörröpedissä, grillaamalla tasaisesti tanakoita kylkiään lämpöpatteria vasten ja olemalla kaikin puolin macho.
Omistajansakin käyntikorttina Eetu on päässyt toimimaan, kun perheelle tuli äkkimuutto, ja juuri maininta rescuepötkylästä jätti tämän hakijan uuden asunnon omistajan mieleen! Kuinka moni koira paitsi kauppaa itse itsensä vastaantulijalle, myös hankkii omistajalleen uuden asunnon?
”Minun mielestäni ei ole koiraa karvoihin katsominen. Se, että on vähän erilainen, on vaan hyvä asia. Erikois-Eetu on tuonut elämääni paljon iloa olemalla vähän erilainen, todella rohkea ja reipas pieni koira” iloitsee Eetun oma ihminen ja rohkaisee muitakin adoptoimaan erilaisen koiran.
Teksti: Roosa Halonen
