Meseen tulee viesti ”Voisiko tarhamme koirat etsiä koteja Suomesta teidän kauttanne?”. Liettuan vastaavana yritän pitää ohjia käsissä. Tällaisia kyselyjä tulee aina välillä. Yleensä paikalliset tarhat luulevat, että suomalaiset tulevat paikalle, heittävät kymmeniä koiria rekka-autoon, lyövät rahat käteen ja vievät koirat pois. Into vähenee, kun he kuulevat mikä prosessi heitä odottaa. Ylimääräisiä rokotuksia, testejä, haastatteluja, odottamista. Pettymyksiä, kun koiran varaus perutaan matkaviikolla vaikka ihomadon takia. Sellaisen jutun takia, joista paikalliset eivät tiedä mitään, eivätkä välitä. Lisää videoita, lisää tietoa. Kaikenlaista turhaa nipottamista näiltä suomalaisilta. Hidasta toimintaa. ”Kotien etsiminen Suomesta ei ole niin helppoa kuin luulette”, vastaan usein.

”Penkta Koja tarhan vapaaehtoiset ovat auttaneet meitä ja kertoneet meille kaiken teidän prosesseista. Olemme valmiita. Meillä on paljon koiria, jotka eivät löydä koteja, he asuvat täällä vuosikausia. Olemme maaseudun tarha. Meillä on vaikeata”.

”En voi aloittaa yhteistyötä minkään tarhan kanssa, ellen tule itse paikalle”, sanon päättäväisesti. ”Enkä ehdi nyt ajaa teille asti, ehkä myöhemmin”.

Viikon kuluttua meseen tulee taas viesti.  ”Olisiko teillä nyt aikaa tulla meillä käymään?”.

Näin jatkuu kaksi kuukautta. Joka viikko sveitsiläisen kellon tarkkuudella meseen tulee viesti. ”Odotamme teitä tällä viikolla”.

Sitten uudenlainen viesti. ”Auttaisiko, jos tulisin hakemaan teidät Vilnasta ja toisin meidän tarhalle ja ajaisin sitten teidät takaisin Vilnaan. Meillä on paljon koiria jotka tarvitsevat apua.”

Tilanne on jo nolo. Lupaan tulla paikalle seuraavana torstaina, kello 16.30.

Torstaina kello kaksi olen valmis lähtemään. Voi ei, työpaikan eteisessä seisoo elegantti pariskunta. Kyllä, arvaan oikein, uusia asiakkaita, jotka ovat tulleet paikalle tutustumaan, ilmoittamatta. Niin liettualainen juttu. Heidän kanssaan menee tunti. Nopea puhelu. ”Olen ainakin tunnin myöhässä, odotatteko?”

Ajomatka Alytukseen, 130 km Vilnasta Puolan rajalle, on mykistyttävän kaunis kokemus näin alkukeväänä. Luonto hehkuu sitä aivan erityistä raikkaan vihreää väriä, joka katoaa ja kypsyy tummanvihreäksi parin viikon sisällä. Luonto pursuu värejä. Kirkaan keltaista, valkoista, vihreää.

Saavun paikalle myöhään iltapäivällä. Nyt he tietenkin luulevat, että suomalaiset ovat kylmäsydämisiä snobeja, jotka myöhästelevät tahallaan näyttääkseen olevansa tärkeitä. Parempi olla selittelemättä. Roudaan koiranruokasäkit pihalle ja käyn asiaan. ”Mennään katsomaan koiria”.

Kaikki tarhan työntekijät ja vapaaehtoiset ovat paikalla. He hymyilevät ja esittelevät paikkoja selvästi ylpeänä. ”Olemme rakentaneet kaiken itse vuodesta 2018 alkaen. Nyt meillä on 130 koiraa ja kymmenen työntekijää. Haluamme olla teidän yhteistyökumppaneita, tosissamme. Teemme mitä tahansa, että koiramme saisivat paremman elämän”.

Kävelemme ympäri tarhaa. Äitikoiria pentuineen hiljaisemmissa huoneissa. Pieniä ärripurreja, isoja haukuskelijoita. Laikamixejä, täälläkin. Kolmen vuoden takaisessa pentutehdasskandaalissa jokaiselle Liettuan tarhalla tuotiin takavarikoituja laikamixeja. Hulvattoman hauskoja kippurahäntiä. Rapsutan, kuvaan, videoin.

Siirrymme tauolla hiljaisempiin sisätiloihin, joissa säilytetään koiranruokia. Käteeni laitetaan höyryävä kuppi yrttiteetä.

”Me pystymme tekemään kissatestejäkin”, sanoo yksi tarhan työntekijä ujosti hymyillen. ”Meillä on kokonainen entinen opiskelija-asuntola, jossa kissamme asuvat. Kissoilla on omat kodinomaiset huoneet. Otamme sinne aina omia koiriamme mukaan ja kissat eivät pelkää koiria.”

Olen vähän hämilläni. ”Ja porrastestejä”, henkäisee toinen vapaaehtoinen. ”Porrastestejä?”, toistan. ”Kyllä, olemme kuulleet, että suomalaiset ovat huolissaan siitä, että osaavatko tarhakoirat kävellä portaita. Siksi olemme rakentamassa pihalle eurolavoista portaita ja terassitasanteen. Voimme siten porrastestata kaikki koirat”. Vapaaehtoisten silmät hehkuvat innosta. ”Voimme jopa opettaa kaikki koirat kulkemaan portaita ylös ja alas”.

Yrttitee takertuu kurkkuun ja silmät kostuvat. En tiedä mitä sanoa. Miten kertoisin näille ihanille ihmisille, että jokainen koira ansaitsee rakkautta ja oman kodin ihan vain olemalla koira. Ei siihen tarvita kissatestejä ja porrastestejä.

”Sanokaa, mitkä koirat mielestänne tarvisivat kodin Suomesta?” kysyn.

Kanis ryntää ulos häkistään onnellisena. Hän on asunut tarhalla alusta pitäen. Itse asiassa, Kanis on löytänyt kodin Liettuasta jo kaksi kertaa, mutta kummankin kerran onnettomien tähtien alla. Tarhojen on todella vaikea löytää hyviä paikallisia perhe-ehdokkaita. Jos uusi perhe ei vastaa puhelinsoittoihin, tarhan työntekijät yrittävät löytää aikaa jo muutenkin kaaottisesta arjesta siihen, että lähtevät ajamaan ja tarkastamaan tilanteita. Kanis löydettiin viimeisestä kodistaan koirankopista, jonka oviaukon perhe oli sulkenut muoviämpärillä. Koira olisi hyvin voinut menehtyä ahtaassa vankilassaan. Oma koti olikin siis paljon pahempi paikka koiralle kuin tarha.

Toris on kuin Kaniksen kopio, komea musta koira, mutta vanhempi. Toriksen omistaja muutti kerrostaloasuntoon ja naapurit valittivat koirasta. Isoja koiria ei olla totuttu näkemään kerrostalossa, etenkin maaseudulla. Toris on asunut tarhalla jo kaksi vuotta ja entinen omistaja tulee viikoittan katsomaan koiraansa, mutta ei voi ottaa koiraa asumaan kanssaan. ”Toris osaa mennä takaisin aitaukseensa käskystä”, sanovat tarhan työntekijät. ”Toris, takaisin kotiin.” Toris alkaa juosta kohti aitauksen ovea, katsoo sitten meitä, heilauttaa häntäänsä ja juoksee hienon siirron takavasemmalle. Toris ei selvästi ole valmis menemään aitaukseen, kun paikalla on vieraita ja jotain on selvästi tapahtumassa. Toris haluaa olla toiminnassa mukana. Voi miten rakastan tällaisia koiria.

Armaniksella on komea vehnänvärinen peuhkoturkki. ”Suomalaiset tykkäävät tämännäköisistä koirista”, tarhan työntekijät sanovat tietäväisesti hymyillen.

Speikas on upea husky-malamuuttimix, joka kulkee tarhan työntekijöiden mukana kaikenlaisissa kissanristiäisissä, joissa esitellään tarhan toimintaa. Speikas on kaikkialla kotonaan ja kaikille  ystävällinen.

Amigo on vielä todella ujo koira, joka on vasta opettelemassa hihnassa kävelyä ja luottamusta ihmiseen.

Kanis, Toris, Armanis, Speikas ja Amigo ovat pian tulossa Pet Rescue Finlandin sivuille esittelemään itsensä tositarkoituksella. Ihania koiria kaikki. Suomi on heidän viimeinen ja ainoa mahdollisuutensa löytää oma rakastava koti. Toivomme kovasti, että yhteistyöllä koirat saavat tämän mahdollisuuden.